Audiokysymykset

Kuulokkeet

Miksi kuulokekuuntelussa ääni kuulostaa erilaiselle kuin kaiuttimilla kuunnellessa ?

Kuulokkeilla kuunneltaessa ääneen ei tule mukaan kuuntelu huoneen vaikutusta ja oikean ja vasemman kanava äänen eivät sekoitu toisiinsa niin kuin kaiutinkuuntelussa (kummatkin korvat kuulevat ääntä kummastakin kaiuttimesta).

Kuulokkeissa yleisin ongelma on se, että niiden stereokuva on kuulostaa epäaidolle, ikään kuin orkesteri olisi pään "sisällä". Tämä ilmiö johtuu siitä, että tyypilliset stereoäänitteet on tehty kaiutinkuuntelua varten, missä kumpikin korva kuulee melko hyvin kummastakin kaiuttimesta tulevan signaalin. Tyypillisissä kumpikin korva kuulee oikeastaan vaan oman kanavansa äänen.

Tästä erosta johtuen läheskään kaiutinkuunteluun tehdyt äänitteet eivät välttämättä toistu luonnollisina jos niitä kuunnellaan kuulokkeilla. Sopivilla äänitystekniikoilla (eritoten keinopää-äänitykset) voidaan kuulokkeilla aikaansaada erittäin hyvä stereotoisto ja tilantuntu, mutta tällaiset äänitteet eivät sitten välttämättä toimi kovin hyvin kaiuttimien kautta toistettuna.

Kuulokekuuntelussa suurimpana ongelmana on stereokuvan erilaisuus kaiuttimiin verrattuna. Hyötynä taas on kaiuttimien ja huoneen aiheuttamien virheiden poistuminen äänestä. Jos äänite on sellainen, että se toimii hyvin myös kuulokkeilla, tulee kuulokekuuntelussa erittäin selkeä ja hyvä stereokuva. Lisäksi kuulokkeilla voit kuunnella musiikkia kovaakin ilman, että häiritset ketään muita.

Onko olemassa kuulokkeita, jota vaimentaisivat paljon ulkoa tulevia ääniä ?

Rakenteeltaan suljetut kuulokkeet vaimentavat tehokkaasti ulkopuolelta tulevia ääniä. Suljettuja malleja löytyy tunnetuilta hifivalmistajilta, ainakin AKG:lta, Beyer Dynamicilta, Sennheiserilta ja myös Sonylta. Hintahaarukkakin on laaja, joten löytänet jostakin hifiliikkeestä sopivat, myös ihan hifiä olevat suljetut kuulokkeet.

Vastoin yleistä käsitystä suljetut kuulokkeet ovat parhaimmillaan erittäin hifiä, vaikka parhaiden puoliavoimien "avaruutta" ne eivät saavutakaan. Suljetuilla kuulokkeilla kuulo ei muuten rasitu niin paljon, kun ei tarvitse hiukan hälyisessä ympäristössä kuunnella niin kovaa, että ulkopuolelta tuleva melu peittyisi musiikilla.

Mitä voidaan tehdä kuulokkeiden saamiseksi toistoltaan kaiutinmaisemmaksi ?

Jotta kuulokkeen äänestä saataisiin kaiutinmaisempi, on kuulokkeissa saatava aikaan ilmiö, jossa oikean ja vasemman kanava äänet kuukuvat sopivasta viivästettynä toiseen kanavaan ja pään aiheuttamat taajuustoistoerot otetaan huomioon.

Osa kuulokevalmistajista on ottanut tätä huomioon kuulokkeidensa tuotekehittelyssä. Joissain kalliimmissa kuulokkeissa on sovellettu erilaisia akustisia menetelmiä toiston saamiseksi muistuttamaan enemmän kaiuttimia.

Jotta saat kuulokkeista kaiutinmaisen äänen sinä tarvitset vain suhteellisen edulliset kuulokkeet ja jonkin laitteen joka luo kuulokkeilla stereokuvan kuulijan eteen. Esimerkiksi Sennheiser Lucas tai sen halvemmat versiot tekevät tämän. Hifi-lehdessäkin on ollut hyvin yksinkertaisen vastaavan tyyppisen laitteen rakennusohje mutta toimintaperiaate on tavanomaisempi kuin kalliimmissa kaupallisissa DSP-pohjaisissa laitteissa.

Millaisia ovat langattomat kuulokkeet ?

Suurin osa langattomista kuulokkeista käyttää infrapunalinkkiä analogisen informaation siirtoon. IR-kuulokkeiden äänisignaali välitetään tyypillisesti FM-moduloituna. Kanavien kantoaaltotaajuus on tyypillisesti 1 - 2 MHz kieppeillä (vasen ja oikea eri taajuuksilla, esimerkki Philipsin käyttämästä ratkaisusta), jolloin kuulokkeiden infrapunasignaali ei pääse häiritsemään infrapunakaukosäätimiä. FM-modulaatiolla ääni saadaan siirrettyä varsin siedettävästi kuulokkeisiin kuuloalueen rajoille saakka. Tuntuvin heikkous tässä infrapunakuuloketekniikassa on kuitenkin suhteellisen kuuluva taustakohina. Mitä pidempi etäisyys lähettimen ja kuulokkeiden välillä on, sitä voimakkaammin kohina esiintyy.

Infrapunasäteily heijastuu erilaisista pinnoista, joten kuulokkeiden vastaanottimella ei välttämättä tarvitse olla aivan suoraa näköyhteyttä lähettimeen, mutta mitä suorempi yhteys lähettimeen on, sitä parempi on saatava äänenlaatukin. Vanha kunnon langallinen kuulokemalli on päihittää langattomat infrapunakuulokkeet lähes aina äänenlaadussa, vaan ei käyttömukavuudessa.

Markkinoille on vuonna 1998 tullut myös radiosignaalia käyttäviä kuulokkeita sekä digitaalista signaalinsiirtoa käyttäviä kuulokkeita. Nämä edistyneet tekniikat ovat kuitenkin paljon infrapunakuulokkeita kalliimpia. Käytännössä langattomien kuulokkeiden markkinat ovat voimakkaasti kahtia jakautuneet: on olemassa 40-50 euron hintaisia halpoja kuulokkeita ja sitten paremmat ammattilaismallit maksavatkin useita satoja euroja. Näiden kahden kuulokeryhmän välistä tahdo löytyä oikeastaan mitään keskihintaisia ja kohtuullisen laadukkaita tuotteita.

Liitännät ja kaapelit

Miten laitteiden välisissl liitännöissä liikkuvat signaalijännitteet ja niiden desibeleinä ilmaistut signaalitasot suhtautuvat toisiinsa ?

Alla oleva taulukko kuvaa kahden sähköisen signaali voimakkuden ilmaisuun käytetyn dB-lukeman ja jännitteen suhdetta. dBV tarkoittaa desibelejä suhtessa 1Vrms signaalitasoon (0 dB = 1 V). dBu tarkoittaa signaalitasoa suhteessa 1 mW tehoon 600 ohmiin antavan signaalin kanssa (0 dB = 0,775V). Kumpaakin signaalitason ilmoittamistapaa käytetään audiotekniikassa. 

dBV  Jännite  dBu
10    3,16 V  12,2   
 8    2,5 V   10,2   
 6    1,99 V   8,2   
 4    1,58 V   6,2   
 2    1,26 V   4,2   
 1    1,12 V   3,2   
 0    1 V      2,2   
-2,2  775 mV   0   
-6    500 mV  -3,8   
-10   316 mV  -7,8   
-20   100 mV  -17,8   
-26    50 mV  -23,8   
-30,5  30 mV  -28,2   
-34    20 mV  -31,8   
-40    10 mV  -37,8   
-42     8 mV  -39,7   
-44,4   6 mV  -42,6   
-48     4 mV  -45,7   
-50,5   3 mV  -48,2   
-54     2 mV  -51,8   
-60     1 mV  -57,8

Huomio: Signaalijohtimien signaalien desibelitasoja ei pidä sotkea äänen paineen desiblelitasoihin. Ne eivät ole sama asia.

Millaisia vaikutuksia kaapelilla on hifilaitteiston ääneen ?

Kaapelipuoli Hifi-laitteissa on sikäli mielenkiintoinen, että sillä on kokonaisuuteen nähden mitättömin vaikutus äänentoistoon. Kuitenkin niistä pidetään eniten meteliä ns. piireissä. Samoin kaapeleiden ympärillä pyörivä mainonta on itse vaikutukseen nähden valtavaa ja usein täyttä puppua.

Kaapeleiden kohdalla olevia puheita kuunnellessa kannattaa aina pitää mielessä, että hyvä johto on sellainen joka ei muuta äänisignaalia, eli päästää sen kuljetettavana olevan äänen mahdollisimman vähän muuttuneena lävitseen. Kaapelin tarkoituksena ei ole jollain maagisella tavalla parantaa ääntä, vaan ainoa ero hyvä ja huonon kaapelin välillä on että hyvä kaapeli muuttaa ääntä vähemmän kuin huonommin hommansa hoitava kaapeli. (Tässä en puutu mihinkään luonteenmukaista äänentoistoa tavoittelevien ihmisten signaalia tahallaan vääristäviin kaapeleihin, jotka voivat saada jonkun tietyn laitteiston kuulostamaan jonkun mielestä paremmalle, vaikka eivät äänentoistoa luonnollisempaan suuntaa viekään).

Kaapelia ostaessa kannattaa kiinnittää huomiota liittimien ja itse johdon järkevään laatuun. Yleensä hifiliikkeestä saa varmimmin ainakin kohtuulaatuiset kaapelit, mutta kyllä muistakin liikkeistä voi ihan yhtä hyviä johtoja löytää kun tietää mitä on ostamassa (ja jopa edullisemmin kuin hifiliikkeestä).

Käytännössä kun linjapiuhat ovat jotain kohtuullisen laadun omaavia ja kaiutinjohdot riittävän paksua kuparikaapelia, on normaalihifivehkeillä turha etsiä luottavia eroja kuuntelemalla. Lyhyissä kaapelivedoissa linjakaapeleissa on eroa lähinnä ulkoisten häiriöiden suojauksessa ja liittimen kontaktien luotettavuudessa.

Mitä vaikutusta on joihinkin audiokaapeleihin kuoreen merkityllä signaalin kulkusuunnalla ?

Suurin todellinen merkitys tällaisella audiokaapeliin merkityllä kulkusuunnalla on visuaalinen: vähemmän kuluttaja näkee suoraan mihin suuntaan kaapeli tulee laittaa eikä tuhlaa aikaa sen miettimiseen onko asennolla väliä.

Kaapelin suunnalla ei ole mitään mystistä merkitystä, ei kuvalle eikä äänelle. On kaapeleita, joissa on präntätty nuoli kaapelin pintaan osoittamaan, että kuinka päin se pitää kytkeä, mutta se on humpuukia siinä missä moni muukin mystiikan puolelle viety asia hifissä.

Pseudotieteelliset vetoamiset kaapelin säikeiden kiertymissuuntaan, monimutkaiset halkaisukuvat väriesitteissä kaapeleiden eri taajuusalueille tarkoitetuista säikeistä ja monikerroksisista erikoisista vaippamateriaaleista jne. ovat sitä, mitä valmistaja tietenkin tekee myydäkseen tuotettaan. Todellisuuden kanssahan sillä ei tarvitse olla tekemistä missään normaaleissa kuparista tehdyssä kaapeleissa.

Suojatun kaapelin rakenteella ja materiaaleilla on merkitystä jonkin verran vasta kun mennään radiotaajuuksiin asti ja kun kaapelivedot ovat pidempiä. Kaapelin kytkentäsuunnalla ei sielläkään ole merkitystä, tietenkään.

Mitä vaikutusta kaapelin hapettumisella on kaapelien liitokseen ?

Hapettuneiden kuparijohtimien liitoksessa johtavuutta huonontaa eristeenä toimiva kuparista ilman vaikutuksesta muodostuva kuparioksidi- ja kuparisulfidikerros. Esimerkiksi puhelintekniikassa sulfidikerroksen aiheuttama ongelma kontaktien välillä voidaan poistaa johtamalla piirin läpi jatkuva virta (vähintään 20 mA), joka pitää rajapinnan auki ja estää sulfidikerroksen muodostumista. Audiokaapeleissa ei yleensä tällaista tasavirtaa esiinny.

Audiokaapeleissa yleensä käytetty kuparikaapeli sisältää pieniä määriä hopeaa (poistamaan meltoisuutta, ts. antamaan kuparille "jousiominaisuuksia" ja kestävyyttä). Hopeasta muodostuu ajan mittaan johtimen pinnalle hopeasulfidi-kerros (johdin mustuu), joka taas toimii eristeenä.

Mikä on galvaaninen erotin ?

Galvaaninen erotin erottaa eri laiteiden sähköosat toisistaan jotta niillä ei olisi suoraa sähköistä (galvaanista) kosketusta keskenään mutta päästä itse johdosa kulkevan signaalin läpi laitteesta toiseen. Galvaaninen erotin auttaa laitteiden välillä olevien maatasojen erillaisuudesta aiheutuviin maavirran kiertoon eli maahurinaan.

Galvaaninen erotin audiojohdon välissä auttaa jos sinulla on esim. tietokone (tai joku muu maadoitettuun pistokkeeseen tarkoitettu laite) kiinni stereoissa ja kaiuttimista kuuluu 50hz hurinaa tai tv:n (jos myös stereoihin liitetty) kuvassa näkyy mustia palkkeja. Galvaaninen erotin koostuu audiomuuntajasta, joka ei ole täysin ongelmaton komponentti (ainakaan halvat sellaiset). Galvaanisen erottimen asentaminen yleensä vaimentaa matalia bassoja, lisää jonkun verran säröä ja vai vaikuttaa hioukan korkeiden äänien toistoon (vaikutusten suuruus riippu erottimen laadusta ja äänilähteen ulostuloimpedanssista, missä pienempi impedanssi parempi). Galvaanisen erottimen aiheuttamat ilmiöt ovat yleensä pikkujuttuja kun sen niitä paljon voimakkamman ja häiritsevämmän hurinan saa pois.

Miten teen itse sopivan mittaisen välijohdon RCA-liitäntäisille audiolaitteilleni ?

Tällaiset audiokaapelit tulee tehdä suojatusta johdosta. Tarkoitukseen sopii sellainen johto, jossa keskellä yksi karva ja se ympärillä eriste, tämän ympärillä metallisukkasuoja ja tämän ympärillä eristävä muovikuori.

Stereosignaalin siirtoa varten tarvitset kaksi erillistä tällaista johtoa (oma vasemmalle ja oikealle kanavalle). Markkinoilla on olemassa myös kaapeleita, joissa on yhdessä kaksi edellä kuvattua johtoa.

Johtoa valmistaessasi tarvitset itse kaapelin lisäksi seuraavat tarvikkeet:

  • Johtimen päihin laitteisiin sopivat RCA-liittimet. Kun näet vaivaa johdon tekemiseksi, niin kannatta valita hiukan laadukkaampia kuin niitä heikkolaatuisimpia halpaversioita.
  • Juottokolvi (joku parinkymmenen watin pienikärkinen malli on hyvä)
  • Juotostinaa
  • Sivuleikkurit
  • Pienet pihdit
  • Mahdollisesti yleismittari johdon testaamiseksi (ei pakollinen, mutta suositeltava)

Johdon kytkentä tehdään siten, että johdon kuori kytketään kummassakin päässä liittimen maadoitusliittimeen (RCA-liittimen ulompi kontakti). Johdon keskijohdin kytketään sitten signaalinastaan (RCA-liittimen keskitappi) kaapelin kummassakin päässä.

Sivuleikkureita tarvitset johdon katkaisemiseen sopivan mittaiseksi sekä sen kuorimiseen. Tämän jälkeen juotetaan nuo kuoritut johtimen päät kiinni niille kuuluviin paikkoihin liittimiin. Sen jälkeen puristetaan johto pihdeillä kiinni liittimen sisällä olevaan vedonpoistimeen (pienet metallikielekkeet liittimen runkokontaktissa, jotka taitetaan tuon sisään tulvan kaapelin kuoren päälle). Tämän jälkeen tarkastetaan silmämääräisestä, että liittimessä ei ole oikosulkuja ja kaikki johdot on kunnolla kiinni. Tämän jälkeen kierretään liittimen kuoret paikoilleen (ne on pitänyt mustaa pujottaa johtoon ennen kummankin johdin pään tinaamista). Lopuksi tarkastetaan johdon toiminta, ensiksi yleismittarin ohmialueella (pienet omit samojen kontaktien välillä eri liittimestä toiseen mutta ei kontaktia liittimen ulkokoskettimen ja keskitapin välillä) ja sitten voidaankin johdot liittää audiolaitteisiin.

Näitä samoja ohjeita voi soveltaa myös 6.3 mm ja 3.5 mm monojakkien johdottamiseen vain sillä erolla, että signaali on liittimen kärjessä ja maa liittimen runko-osassa.

Miten menee signaalien järjestys 3.5 mm ja 6.3 mm stereojakkien kanssa ?

Stereojakkien kanssa käy kytkentäjärjestyksen selvittämiseen seuraava ohje: ota liittimen runko-osa oikeaan käteen kärki osoittamaan vasemmalle. Nyt signaalit ovat kärjestä lähtien (vasemmalta oikealle) seuraavat: Vasen kanava, oikea kanava ja maa.

Alla on selventävä kuva liittimestä ja kytkennöistä:




               /^^^^^^^^\




/^^^|^^^|^^^^^|        |




| L | R | Gnd |        |




\___|___|_____|        |




              \________/




Missä:






 L  = vasen kanava




 R  = oikea kanava




Gnd = signaalimaa




Mitä
käytännön eroa on vahvistimen tape, aux, cd ja phono
-liitännöillä ?



Phono-liitäntää lukuun ottamatta toimintaperiaate
on kaikissa sama, eli voit liittää minkä tahansa
linjasignaalia antavan laitteen tällaisen laitteen mihin
tahansa vahvistimen näistä liitännöistä.




Poikkeuksena levysoittimen liitäntä (phono) johon ei
mitään muuta laitetta kuin levysoitinta saa
liittää. Levysoitinliitännän vahvistus on
huomattavasti linjatasoista suurempi ja se sisältää
taajuusvastetta voimakkaasti muuttavan RIAA-suotimen.





Mitä linjatasoinen signaali
oikeastaan on ?



Käsite "linjatasoinen" on varsin laaja. Sillä
tarkoitetaan alkuperäisen äänitaajuussignaalin
(20-20 000 Hz) sähköistä vastinetta, jonka siirrossa
ja tallennuksessa käytetyt moduloinnit (esim.
radiolähetys), dynamiikan muokkaukset (esim. hifivideo) ja
taajuuskorjaukset (esim. lp:n RIAA-korjaus) on normalisoitu eli
kumottu.



Äänisignaalia siirretään linjatasoisena
ohjelmanlähteeltä esivahvistimelle, taajuuskorjaimelle,
tallentimelle tai päätevahvistimelle. Signaalin amplitudi
on 0,1 - 2 volttia ja impedanssitaso on 1-470 kohm.
Kuluttajalaitteissa linjatasoinen signaali
välitetään yleensä epäsymmetrisenä
("kuuma" johdin ja maapotentiaali).



Ammattiäänentoistolaitteissa linjasignaali kulkee
symmetrisenä (plus ja miinusjohdin sekä erillinen
maapotentiaali). Symmetrisyys vaimentaa tehokkaasti pitkissä
välijohdoissa äänisignaaliin sekoittuvia
häiriöitä.



Voiko linjatasoista signaalia mitenkään kytkeä Phono-sisääntuloon ?



Sopivalla sovittimella (vaimentaa ja suodattaa signaalin sopivati ) 
Phono-liitäntäänkin voi kytkeä linjasignaalin, jolloin laitteen 
liittäminen onnistuu phono-liitäntään. Johtuen Phono-liitänännän 
käyttämistä paljon linjatasoa pienemmästä signaalitosta näin 
tehty liittäminen on paljon häriöherkempi ja kohisee enempi 
kuin oikean linjaliitännän kautta tehty liittäminen. 
Valmiita Line-Phono adaptereja ei ole hirveästi markkinoilla. 
Ainoa tietämäni kaupallinen sovitinpurkki tähän on Monicor LPC-1 
(hintaluokka noin 20-30 Euroa). 
Jos on rakentelintoa, niin rakennusohjeet oman sovittimen 
rakentamiseen löytyy osoitteesta 
http://www.epanorama.net/circuits/phono.html




Jos vahvistinta saa ja voi muokata, niin monessa laitteessa on 
mahdollista (helpommin tai vaikeammin) ohittaa phono-liitännän 
perässä olevan magneettiselle äänirasialle tehty 
RIAA-vahvistimen, jolloin tulosta saataneen 
linjatasoinen. Muokkauksen tekeminen vaatii sitten osaamista 
ja monessa tapauksessa laitteen kytkentäkaaviot/huolto-ohjeet. 
Korjaimen poistaminen ammattimiehen toimenpiteenä saattaa maksaa 
saman, minkä uusi vahvistin maksaa. 




Joissain erittäin vanhoissa laitteissa phono liitin oli tehty kideäänirasioita varten. Niissä ei tarvittu RIAA- korjainta, ainoastaan vahvistin. 
Tällöin linjasignaalin voi liittää laitteen phono-liitäntään pelkästään sopivan vaimentimen läpi. 



Millaisia ovat
linjaulostulojen impedanssit ?



Tyypillisissä kotilaitteessa linjalähtöjen
lähtöimpedanssit ovat luokkaa 100-500 ohmia, mutta voivat
olla hyvin mitä tahansa 20-5000 ohmin alueella. Johdon
kuormituskapasitanssin aiheuttaman korkeiden äänien
kannalta vaimenemisen kannalta lähtöimpedanssi
kannattaisi olla melko matala. Noin 20-500 ohmin
lähtöimpedanssiin päästään, kun
laitteen lähdössä on oikosulkusuojatut
operaatiovahvistimet. Jos operaatiovahvistimessa ei ole
sisäänrakennettua oikosulkusuojaa, kuten on laita
eräissä korkealuokkaisissa operointivahvistimissa, on
oparin annosta lähtöliittimeen on yleensä 1000-2000
ohmin vastus oikosulkusuojana, joka käytännössä
määrää antoimpedanssin tämän
suuruiseksi.



Esimerkin vuoksi on hyvä laskea suurin sallittu
kuormituskapasitanssi linjaliitäntäiselle laitteelle.
Suurin kuormakapasitanssiarvo saadaan kaavalla:






C = 1 / ( 2 * Pi * f * R)




jossa f on taajuus, jossa vaste on pudonnut 3 dB. Valitaan
taajuudeksi vaikka 100 kHz, jolloin vaimennus 20 kHzi:llä on
reilusti alle desibelin. Jos antoresistanssi R olisi vaikka 2000
ohmia, olisi sallittu kuormituskapasitanssi 800 pF, eli esim. 8 m
kaapelia, jonka ominaiskapasitanssi on 100 pF/m.



Ammattilaitteiden linjaliitännöissä ikivanha
standardi oli 600 ohmin lähtöimpedanssi. Nykylaitteissa
lähtöimpedanssit ovat yleensä 40-200 ohmin luokkaa,
ideaalisena pidetyn lähtöimpedanssin ollen luokkaa 60-80
ohmia (käyttäytyy keskimäärin parhaiten 1-300
metrin vedoilla normaaleilla ammattikäytössä
olevilla audiokaapeleilla kun toisessa päässä on yli
10 kohm ottoimpedanssi).



Onko mahdollista jakaa CD-soittimen
lähdön RCA kahteen eri vahvistimeen suoraan
haaroittamalla ?



Linjatasoista signaalia kuljettava RCA-johto on mahdollista
jakaa kahteen suoraan lähtöön sopivalla adapterilla
(saa elektroniikkakaupoista) tai itse tehdyllä
spesiaalikaapelilla. Tuon lähdön jakamiseen kahteen
piuhaan ei kohtuullisen lyhyillä etäisyyksillä
(metrejä) ole tällaisen audiosignaalin kanssa
mitään haittavaikutuksia, kunhan tuota musiikkia
kuunnellessa ne kummatkin laitteet, johon äänisignaali on
kytketty ovat kuunteluhetkellä päällä. Jos
toisesta on virta poissa, voi sen sisääntulon impedanssit
olla mitä sattuu epälineaarista, mistä voi aiheutua
hyvinkin selvästi kuuluvaa säröä. Kun kummatkin
laitteista on päällä, ei ongelmia esiinny.



Miten saan kaiutintasoisesta
signaalista linjatasoisen ?



Alla olevalla kytkennällä saat tyypillisen
stereovahvistimen tai radionauhurin kaiutinlähdöstä
ulos linjatasoista signaalia:








kaiutin+ ----10k----------+---- Linja ulos




                          |




                         1k




                          |




  Maa    -----------------+---- Maa




Jos käytetty vahvistin ei ole sillattua mallia, voi
lähtöpään maan kytkeä huoletta
kaiutinlähdön miinusnapaan, koska se on yhteydessä
kaiuttimen maahan. Jos kyseessä on sillattu vahvistin, ei
tuota maata pidä mennä kytkemään
kaiutinlähdön miinusnapaan (mieluummin vaikka vahvistimen
sisääntulon maahan). Kytkentä vaimentaa
signaalijännitteen noin kymmenesosaan (20 dB vaimennus), joten
noin 50W vahvistimen ulostulolla saadaan kytkennästä ulos
noin 2V jännite, joka vastaa CD-soittimen täyttä
ulostulotasoa.



Millaisia ovat audiolaitteiden
linjaliitännät ?



Nykyaikaisessa audiosignaalin siirrossa impedanssisovitusta ei
suoriteta vaan liitännät ovat jännitesovitettuja.
Impedanssisovitusta ei tarvita, koska kaapelit ovat
audiotaajuuksilla sähköisesti lyhyitä (paljon
aallonpituutta lyhyempiä).



Monet ammattilaitteet käyttävät nykyisin
signaalinsiirrossaan jännitetasoa +4dBu (noin 2 volttia).
Signaali on jännitesovitettu, joten laitteiden
lähtöimpedanssit ovat pieniä (yleensä joitain
kymmeniä tai satoja ohmeja) ja sisääntuloimpedanssit
suuria (10 kohm tai suurempi impedanssi).



Kotilaitteet käyttävät yleensä
pienempiä signaalitasoja linjatasonaan. Tyypillinen
kotilaitteiden nimellinen signaalitaso on -10dBu (noin 0.3 V).



Voinko kytkeä
audiolaitteeni kuulokeliitännän vahvistimeni
linjasisääntuloon ?



Yleensä kuulokeliitännän kytkeminen toisen
laitteen linjasisäänmenoon onnistuu ilman ongelmia ja
toimii hyvin. Tyypillisen kuulokeulostulon signaalitasot ovat
sellaista luokkaa, että ne sopivat hyvin
linjaliitäntään.



Joidenkin vahvistimien kuulokeliitännät on toteutettu
siten, että päätevahvistimelta kaiuttimeen
menevä signaali on vain vaimennettu sarjavastuksella ennen
kuulokeliitäntään tuontia. Tällaisessa
laitteessa (jos äänenvoimakkuus on säädetty
kovalle), saattaa kuulokeliitännän taso olla liian iso
linjasisääntulolle jos se on toteutettu yksinkertaisesti
kaiutinlähdöstä vain sarjavastuksen avulla.
Yleensä tällainen liian suuri taso aiheuttaa vaan
säröä, mutta periaatteessa se voi rikkoakin
herkän esivahvistimen sisääntulon ja vahvistimen
lähtötaso on kovin suuri.



Jos liian suuri signaalin taso on ongelmana, niin voit joko
säätää lähettävän laitteen
ulostulotasoa pienemmäksi tai sitten laittaa noin 30-150 ohmin
vastuksen kuormaksi vasempaan ja oikean kuulokeliittimen nastaan
(vastukset kytketään maan ja kyseisen kanavan nastan
väliin).



Jos suora kytkentä kuulokeulostulosta
linjasisäänmenoon ei tunnut toimivan kunnolla, niin
kannattaa laittaa kytkentään kuuloketta simuloiva vastus
(esim. 100 ohmia) edellä kuvatulla tavalla, jolloin
kuulokevahvistin näkee jonkun kuorman. Jotkut vanhemmat
vahvistimet eivät olleet stabiileja, jos niissä ei ollut
kuormaa ja lisäksi joku takaisinkytkentälenkin
tasajännite saattoi kummitella kuulokeannossa, jos
mitään kuormaa ei ollut. Kun tämän vastuksen
vielä laittaa kaapelin toiseen päähän seuraavan
asteen oton yhteyteen, kiertää "kuulokevirta" kaapelin
kautta edestakaisin, jolloin pitkä kaapeli on hieman
epäherkempi eräille kaapeliin kytkeytyville
häiriöille kaapelin vastaanottopäässä, kun
nämä häiriöt kytkeytyvät pienohmisen
kuormitusvastuksen kautta maihin (eikä korkeaohmisen
vahvistinsisäänmenon läpi).



Säädettävän tasoisen ulostulosignaalin
kuulokeliitännästa saa helposti seuraavalla
kytkennällä (yksi kummallekin kanavalle):








             +in -----+   +--- +out




                      |   |




                      R   |




CD-soitin     200ohm  R<--+     -->vahvistimen sisäänmenolle




              potikka R




                      |




             -in------+------- -out




Sama kytkentä sopii myös kuulokkeiden vaimentimeksi
jos kuulokeannon voimakkuus on liian suuri. Esimerkiksi kuulokkeita
äänikortin kuuloke/kaiutinulostuloon
liitettäessä signaalin taso on monesti turhan korkea,
joten itse äänikortin voimakkuussäätimistä
ei voi käyttää kuin aivan pienimpiä asetuksia
ettei ääni olisi liian kova.



Miksi audiolaitteiden runkoon
vuotava virta synnyttää johdossa hurinoita ?



Balansoimattomissa liitynnöissä (jollaisia RCA
liittimellä varustetut liitännät ovat),
virtalähteen vuotovirta kulkee laitteesta toiseen kaapelin
vaipan kautta. Tämän vuotovirran kaapelin vaipassa ja
liittimissä aiheuttama jännitehäviö summautuu
suoraan signaalijännitteeseen. Jos oletetaan että
liittimien ja kaapelivaipan yhteenlaskettu resistanssi on 1 ohmi,
aiheuttaa 7 uA vuotovirta 7 uV häiriöjännitteen ja
jos signaalitaso on 1 V, on häiriöjännite -103 dB
alle signaalitason. Toisaalta jos vuotovirta on 0.14 mA on
häiriöjännite 0.14 mV, eli signaali/kohinasuhde on
vain 77 dB. Tyypillisillä laitteilla nuo vuotovirrat
pysyvät käytännössä olla 0.5 mA arvossa
(monien laitetyyppien turvamääräyksissä
määrätty).



Hurinan voimakkuus siis riippuu täysin laitteiden
välisestä resistanssista ja johtoja pitkin kulkevasta
virrasta. Jos ainoa maayhteys on huonon kaapelin hapettuneet
maakoskettimet, niin kyllä tuollaiset arvot alkavat jo olla
kuultavia. Kytkemällä tukevammin laitteet samaan
maapotentiaaliin, tuon verkkolaitevuodon merkitys jää
pienemmäksi. Kannatta muistaa, että esi- ja
päätevahvistimen välisessä kaapelissa signaalin
voimakkuus ei ole vakio, mutta häiriön voimakkuus on
vakio, joten signaali/kohinasuhde riippuu
voimakkuussäätimen asennosta.



Jos laitteen pistotulpan kääntämisellä on
vaikutusta hurinan määrään, niin se johtuu
siitä, että laitteen rakenne on sellainen, että
toisesta johdosta vuotaa enemmän sähkö runkoon kuin
toisesta. Lisäksi ellei laitteen virtalähteessä ole
kunnollista verkkopuolen suodatusta, kaikki verkon vaihejohtimessa
ratsastavat suurtaajuiset häiriöjännitteet
kytkeytyvät tämän samaisen kapasitanssin kautta
laitteeseen ja edelleen kaapelin vaippaa pitkin toiseen laitteeseen
ja sen virtalähteen kapasitanssien yli nollajohtoon ja
sitä kautta maihin. Tämäntapaisen vuodon aiheuttamaa
äänisignaaliin summautuvaa jännitettä voi
myös pienentää (muttei kokonaan poistaa)
huolehtimalla, että laitteiden välinen resistanssi pysyy
pienenä.



Korkeatasoisessa äänentoistossa signaalitasot ovat 1 V
luokkaa ja tarvittava dynamiikka vähintään 100 dB,
joten häiriöjännitteiden amplitudi on
pidettävä alle 10 uV, joka on aikamoinen
tehtävä balansoimattomilla systeemeillä. Sen sijaan,
että uhraa paljon rahaa joihinkin eksoottisiin kaapeleihin,
parempi hyöty saatetaan yleensä
käyttämällä balansoiduilla
liitännöillä varustettuja hyvin suunniteltuja
laitteita, jolloin maapotentiaalin puhtaus ei ole niin kriittinen
asia, koska differentiaalisia sisään- ja ulostuloja
käytettäessä maavirtojen summautumista
äänisignaaliin ei tapahdu. Balansoidun
liitännän hyöty on kuitenkin todella olematon, jos
äänentoistolaitteisto koostuu pelkästään
CD-soittimesta ja vahvistimesta, eikä sitä ole kytketty
mihinkään muualle. Vasta laajoissa hyvin monen laitteen
yhdistelmissä ja pitkillä etäisyyksillä
balansoitujen liitäntöjen edut tulevat kunnolla
esille.



Voiko linjatasoisen signaalin
jakaa usealle laitteelle ?



Normaalit linjatasoiset audioliitännät (pois lukien
muutamat vanhat ammattilaislaitteet) ovat jännitesovitettuja.
Näiden lähtöimpedanssi on pieni (kilo-ohmin luokkaa)
ja tuloimpedanssi suuri (kymmeniä kilo-ohmeja). Näin yksi
ulostulo pystyy helposti ohjaamaan muutamaa sisääntuloa
signaalin vääristymättä tai vaimentumatta. Siis
useita sisääntuloja voidaan kytkeä rinnakkain ja
nämä voidaan yhdistää yhteen linjatasoiseen
lähtöön.



Rinnankytkennässä on yksi mahdollinen ongelma: Jos
jossain rinnankytkennässä mukana olevassa laitteessa ei
ole virtaa päällä, niin on mahdollista, että
voimakas linjasignaali säröytyy joillain laitteilla .
Tämä johtuu sitä, että eräiden laitteiden
sisääntulojen impedanssi tulee epälineaariseksi kun
laitteesta sammutetaan virta.



Hajoaako jotain, jos
yhdistän monta linjatasoista laitetta yhteen vahvistimen
sisääntuloon rinnakkain ?



Minkään linjatasoisen laitteen ei pitäisi
tällaisesta pahasti vaurioitua.
Linjaliitännöissä ovat jännitteet ja tehot sen
verran pieniä, että laitteet eivät pääse
rikkomaan toisiaan. Jos kaksi laitetta antaa samanaikaisesti
signaalia, muodostaa tämä haaroituskaapeli jonkinmoisen,
paremman tai huonomman (riippuu liitetyistä laitteista),
sekoittajan. Hyvin monessa tapauksessa ääneen tulee
tällaisessa kytkennässä säröä
riippumatta siitä, onko yksi tai enemmän laitteita
päällä, koska päällä olevien
laitteiden linjalähtöjä joka tapauksessa
ylikuormitetaan tässä hommassa.



Suosittelen jonkinlaisen kytkimen, mekaanisen tai elektronisen,
hankkimista / rakentamista.



Millainen on hyvä RCA-liitin
?



Hyvä RCA-liitin on sellainen, joka ei hapetu ja pysyy
luotettavasti kiinni laitteiden liittimessä. Hyvä
häiriösuojauksen ja tukevuuden takaamiseksi kannattaa
käyttää hyvälaatuisia metallikuorisia
liittimiä (tarvittaessa kalliita ammattilaisten
käyttämiä malleja). Kullatut liittimet antavat
yleensä parhaan suoja hapettumista vastaan. Luotettavan
liitännän aikaansaamiseksi joissain
high-end-liittimissä on kiristysmahdollisuus liittimen
rungolle, mutta usein tällainen ei ole tarpeen. Kannattaa
välttää ainakin kaikkein halvimpia muovikuorisia
liittimiä, jos haluat että johtosi toimivat
luotettavasti.



Mahdollisia ongelmia RCA-liittimissä:



    

  • RCA-liittimen runko on liian paksua materiaalia eikä
jousta kunnolla
    • 


  • RCA-liittimen keskipiikki on liian paksu ja vaurioittaa
naarasliitintä siten, että tämän jälkeen
normaaliliittimet eivät toimi luotettavasti (ongelma halpojen
RCA-runkojen kanssa)
    • 


  • RCA-liittimen runko on liian iso, joten liitin ei pysy kunnolla
paikallaan
    • 


  • RCA-liittimen keskipiikki voi olla liian ohut eikä saa
kunnon kosketusta
    • 




Eräs RCA-liittimien ongelma ammattikäytössä
on, että RCA-liittimet eivät kovin hyvin kestä
jatkuvaa liikuttelemista. Jos johtoja joutuu irrottamaan ja
laittamaan paikalleen usein, niin monessa laitteessa olevat
RCA-rungot kuluvat ja rupeavat pätkimään. Joissain
High-end RCA-liittimissä on normaaleita RCA-liittimiä
paksumpi keskitappi, joka saattaa vaurioittaa joidenkin laitteiden
RCA-liittimiä (liitin löystyy niin, että normaalit
ei enää toimi tai liittimen juotokset lohkeilee
mekaanisesta rasituksesta).



Millaista kaapelia kannattaa
laittaa RCA-liittimien väliin audiokaapeleissa ?



RCA-liittimissä kaapeleissa käytetään
tavallisesti kaapelia, jossa on yksi johdin ja sen
ympärillä metallinen suoja. Tätä kutsutaan
usein diodikaapelin ja mikrofonijohdon nimellä. Sopivaa
kaapelia pitäisi löytyä suunnilleen jokaisesta
elektroniikan komponentteja myyvästä liikkeestä.



Onko
järkevää vaihtaa aktiiviseen subwooferiin yli
satasen maksavaa RCA johtoa paremman äänenlaadun toivossa
vai onko tuo hifimyyjien höpöhöpö-puhetta
?



Hifimyyjän mielestä vaihtaminen on varmasti
järkevää, koska hän saa myytyä uuden
kaapelin hyvällä katteella. Se onko tästä
hyvälaatuisen kaapelin vaihtamisesta vielä kalliimpaan
mitään hyötyä, on taas kyseenalaista. Reilun
satasen RCA on taatusti riittävän laadukas kaapeli.



Jos piuha on todella pitkä ja kulkee useiden
häiriölähteiden ohi, niin piuhan olisi hyvä
olla hyvin suojattu. Hyvästä
häiriönsuojauksesta kaapelissa joutuu maksamaan, mutta
jos sinulla ei ole ollut häiriöistä ongelmia niin
turhaan vaihdat.



Mikä on audiolaitteissa
käytetyn 5-napaisen DIN-liittimen nastajärjestys
?



Yleisin audiokytkentä 5 napaiselle DIN-liittimelle (mm.
kasettinauhureissa):






1       Vasen ulos




2       Maa




3       Vasen sisään




4       Oikea ulos




5       Oikea sisään




DIN-levysoitinliittimessä käytetty kytkentä:






1  oikea kanava




2  maa




3  vasen kanava ja monotoisto




4  ei liitäntää




5  yhdistettynä koskettimeen 1




Mikä on balansoitu
liitäntä ?



Balansoitu liitäntä on ammattiaudiolaitteissa
käytetty liitäntätyyppi, jossa audiosignaali
siirrettään kahden signaalijohtimen ja maajohtimen
välityksellä. Toiseen signaalijohtimista johdetaan
äänisignaali suoraan ja toiseen sama signaali
vastakkaisvaiheisena. Vastaanottopäässä taas
vahvistetaan ainoastaan näiden kahden signaalijohtimen
välinen jännite.



Suurin tällä järjestelyllä saavutettu etu on
kaapeloinnin hyvin hyvä häiriövaimennus, mikä
mahdollistaa, että signaalia voidaan siirtää
kohtuullisen pitkiäkin matkoja häiriöisessäkin
ympäristössä ilman suurempia ongelmia. Pitkiä
siirtoetäisyyksiä tulee balansoitujen lähtöjen
tyypillisesti pieni lähtöimpedanssi (tyypillisesti 50-600
ohmia).



Balansoitua liitäntää käytetään
tyyppisesti ammattiaudiolaitteissa mikrofoni- ja linjasignaaleille.
Se sopii oikein hyvin heikkojen äänisignaalien siirtoon
häiriöisessä ympäristössä.
Balansoituja liitäntöjä käytetään
myös joissain high-end-vahvistimissa. Tyypillisimmin
balansoidussa liitännässä liittimenä
käytetään 3-napaista XLR-liitintä, mutta
myös muita liitintyyppejä on käytössä (mm.
6.3 mm TRS-jakki).



Hyvää lisätietoa aiheesta löytyy osoitteesta
http://www.dself.demon.co.uk/balanced.htm.



Miksi ammattilaitteissa
käytetään balansoituja liitäntöjä
?



Ammattiäänentoistolaitteissa linjasignaali kulkee
symmetrisenä (plus ja miinusjohdin sekä erillinen
maapotentiaali). Symmetrisyys vaimentaa tehokkaasti pitkissä
välijohdoissa äänisignaaliin sekoittuvia
häiriöitä. Kun audiokaapeliin kytkeytyy ulkoinen
häiriö, niin molempiin signaalipiuhoihin oletetaan
syntyvän samanvaiheinen yhtä suuri häiriö.
Tämä oletus pitää aika pitkälle paikkansa
todellisissakin käyttötilanteissa kun
käytetään kunnollisia kaapeleita (suojattu kierretty
pari) ja kunnolla suunniteltuja laitteita (impedanssi yhtä
suuri kummallekin signaalijohtimelle). Kun
häiriöjännite on signaalijohdon + ja - navassa
täsmälleen yhtä suuri mutta vastakkaisvaiheinen,
vastaanottava laite ei rekisteröi tätä signaaliin
summautunutta häiriötä lainkaan. Tätä
ominaisuutta nimitetään yhteismuotovaimennukseksi
(CMRR).



Miksi balansoitua
liitäntää käytetään
ammattilaitteissa, mutta ei kotona ?



Yksi syy miksi balansoitua liitäntää ei
käytetä kotona on, että balansoitu
liitäntä on kalliimpi tehdä kuin balansoimaton ja
balansoimatonkin toimii kotioloissa ihan hyvin.



Usein balansoitu sisääntulo ja ulostulo on toteutettu
samalla lähtöpiirillä kuin ei-balansoitu. Itse
asiassa balansoidussa on vielä yksi vahvistusaste
lisää matkalla, sitä vastakkaisvaiheista karvaa
varten. Sen sijaan signaali ennen lähtöä
(esivahvistin) ja tulon jälkeen (pääteaste),
muutetaan heti takaisin normaaliksi "tavalliseksi"
balansoimattomaksi signaaliksi. Jokainen signaalitiellä oleva
vahvistinaste lisää signaaliin jonkin verran kohinaa ja
säröä. Erittäin huolellisella komponenttien ja
signaalitasojen valinnalla signaali/kohinasuhteen tai
säröarvojen huononeminen on vähäistä
verrattuna CD-soittimen teoreettisiin arvoihin.
Käytännön toteutuksissa ei käytettävä
signaalitaso aina osu balansointimuunnoksissa
käytettävien kytkentöjen optimaaliselle alueelle,
jonka seurauksena joko signaali/kohinasuhde tai säröarvot
voivat merkittävästi huonontua.



Balansoitu linja on hyvä häiriösietonsa takia,
muuta äänenlaadullista paranemista se tuskin tuo
laitteiden välisiin kytkentöihin. Jos
äänentoistolaitteisto on yksinkertainen vain vaikka
CD-soittimesta ja vahvistimesta koostuva eikä sitä ole
kytketty minnekään muualle, jolloin erilaisia laitteiden
runkojen yhteen kytkeytymisestä johtuvia
häiriöitä ei kovin helposti pääse
syntymään, joten balansoinnista saatava hyöty on
käytännössä olematon.



Joissakin esivahvistimissa ja vanhemmissa ammattiaudiolaitteissa
balansointi on saatettu tehdä "vanhanaikaisesti", eli
balansointimuuntajalla. Jos sellainen on linjassa matkalla, niin
silloin äänellinen ero saattaa olla ihan todellista.
Balansointimuuntaja saattaa muuttaa taajuusvastetta ja jopa
kyllästyä suuremmilla signaalitasoilla, jos suunnittelu
ei ole onnistunut (hyviäkin muuntajia on olemassa). Silloin
ääni oikeasti muuttuu siirryttäessä
balansoimattomasta liitännästä balansoituun,
eikä välttämättä mitenkään
hyvään suuntaan. Tyypillisiä muuntajien ongelmia
ovat impulssi- ja vaihevasteen vääristyminen, sekä
jatkuvan signaalin särötason kohoaminen
50-100-kertaiseksi, verrattuna särötasoon ennen
muuntajaa. Kalliilla ja hyvätasoisilla muuntajilla tosin
nämä ilmiöt ovat murto-osia siitä mitä
halvemmilla muuntajilla.



Vahvistinkytkennällä toteutettu symmetrinen anto
voidaan sitä vastoin tehdä vasteiltaan ja
säröiltään "riittävän" hyväksi.
Se sisältää vähän enemmän
elektroniikka signaalin matkalle kuin balansoimaton anto, mutta
tarjoaa silti hyvän tuloksen (lisävahvistimien
kohinalisä mm. kumoutuu sillä että signaali siirtyy
kaapelissa isommalla tasolla kuin balansoimattomassa
liitännässä).



Maatasojen erottaminen on tärkeää monimutkaisissa
kytkennöissä häiriöiden kurissa
pitämiseksi. Esimerkiksi
live-äänentoistosysteemeissä, jossa mukana on
myös kaikenlaista tietokonetta ja valo-ohjainta ja muuta
jotenkin kytkettynä toisiinsa maatasojen erottaminen on hyvin
tärkeää tai muuten tulee paljon
häiriöitä. On olemassa tilanteita, joissa
galvaaninen erotus eli balansointimuuntaja on
välttämätön. Ammattipuolella isoissa
laitteistoissa monessa tilanteessa häiriöiden kurissa
pitäminen on paljon tärkeämpää hyvän
lopputuloksen kannalta kuin absoluuttisesti paras
äännelaatu jokaisessa laitteiden välisessä
kytkennässä.



Aikoinaanhan ei ollut mitään muuta keinoa tehdä
balansointia mikrofonissa kuin muuntaja. Nykyään
sähköinen balansointi hoitaa tämän kaiken
puhtaammin, paremmin ja halvemmalla. Kustannussyyt ovat toki
eräs tekijä, miksi sähköistä balansointia
käytetään. Hyvät muuntajat maksavat tosiaan
paljon, satoja markkoja ja itse asiassa helposti
enemmänkin.



Onko hifilaitteiden
verkkopistokkeiden kääntämisellä
mitään vaikutusta laitteiden toimintaan ?



Yksinkertaisesti ajateltuna verkkopistokkeen
kääntämisellä toiseen asentoon ei pitäisi
olla mitään vaikutusta laitteen toimintaan, koska
sähköverkosta tulee laitteeseen
vaihtojännitettä. Eli laite saa samaa sähkö
ihan samalla tavoin riippumatta pistokkeen asennosta.



Joissain tapauksissa verkkopistokkeen asennolla voi kuitenkin
olla vaikutusta äänentoistojärjestelmän
taustahurinan ja muden sähköverkosta riippuvien
häiriöiden määrään. Tämä
ilmiö johtuu siitä, että laitteiden
verkkomuuntajista (ja mahdollisista RF-suotimista) pääsee
aina jonkin verran virtaa kapasitiivisesti kytkeytymään
laitteen runkoon (vaarattoman pieniä määriä
virtaa). Tämän kapasitiivisen kytkennän
määrä voi olla jonkin verran erilainen kummastakin
pistokkeen johdosta laitteen kuoreen. Maadoitetuissa laitteissa
näin runkoon kytkeytyvä virta ei ole yleensä
mikään mainittava ongelma, kun tämä virta
pääsee näppärästi pois maadoitusjohtoa
pitkin. Maadoittamattomissa laitteissa taas tämä virta
kulkee joka tapauksessa audiokaapelien kuoria pitkin toisiin
laitteisiin. Audiokaapelien kuorissa kulkeva virta
synnyttää pienen jännitehäviön, joka
summautuu suoraan balansoimattoman liitännän
audiosignaaliin. Mitä pienempi virta, sen vähemmän
häiriöitä.



Yleensä lyhyillä järkevillä kaapeleilla tuo
kaapelin kuoren virta ei ole merkittävä
häiriölähde, mutta voi olla joissain tapauksissa
kuultavan suuruinenkin. Tällaisessa tilanteessa voi joskus
laitteiden verkkopistokkeiden kääntämisellä
olla ainakin jonkin verran aistittavaa etuakin joidenkin laitteiden
kanssa ja toisten kanssa ei mitään mainittavaa
vaikutusta. Tarkoituksena verkkopistokkeiden asennon optimoinnissa
on löytää se asento, jossa audiokaapelien kuorissa
kulkee vähiten virtaa, jolloin tulee vähiten
häiriöitäkin.



Lisää tietoa verkkopistokkeen asennon optimoinnista
löytyy osoitteesta http://www.saunalahti.fi/pesonenj/diyvaop.htm.



Verkkopistokkeen kääntelyn vaikutuksen arvioinnissa
kannattaa pitää mielessä, että ihminen kuulee
kaikenlaista, jos oikein uskoo. Töpselin
kääntämisellä ei kyllä ole
mitään vaikutusta laitteen sisällä muuntajan
jälkeen tapahtuvaan vaihtovirran tasasuuntaukseen ja
suodatukseen. Kytkentä joka tästä ottaa sitten
käyttösähkönsä, ei tiedä tuon
taivaallista mistä sähkö tulee kunhan virta
riittää ja jännitteet pysyy stabiilina.



Teoriassa voi tietysti olla mahdollista, että tietyssä
laiteyhdistelmässä, jossa virtalähteiden ja/tai
kytkennän suunnittelu tai lähinnä toteutus on
erikoinen ja epästabiili, niin jotain kummallista voi
tapahtua. Stereokuvan kapeneminen tosin vaatii ja monet muut
äänikuvan ilmiöt vaativat tapahtuakseen paljon muuta
kuin mitä yksi vain pohjakohinaan vaikuttava verkkopistokkeen
kääntely voi vaikuttaa.



Jos ilmiö on selvä, se tarkoittaa, että siihen on
jokin selitys. Jotta voitaisiin todeta että ilmiö on
selvä, niin se tulisi olla todettavissa myös
sokkotestissä (parikymmentä kuuntelukertaa).
Itseään on helppo huijata, jos uskoo itse vahvasti
eroihin.



Miten voi muuttaa
AWG-yksiköllä ilmoitetun johdonpaksuuden
neliömillimetreiksi ?



AWG-yksiköllä ilmoitetut johtojen paksuudet voi
muuttaa neliömillimetreiksi seuraavaan taulukon avulla:






AWG     diam.   area(mm^2)




4       5.189   21.15




6       4.115   13.30




8       3.264   8.366




10      2.588   5.261




12      2.053   3.309




14      1.628   2.081




16      1.291   1.309




18      1.024   0.8230




20      0.8118  0.5176




22      0.6438  0.3255




24      0.5106  0.2047




26      0.4049  0.1288




28      0.3211  0.08098




Parittomien AWG-numeroiden arvoit voinee arvioida taulukossa
olevien vierekkäisten parillisten arvojen jonnekin
keskipaikkeille.



Mikä on kaiutinkaapelien
vaikutus ääneen ?



Kaiutinkaapeleilla ei hirveästi saada kaiuttimien
ääntä muutettua. Jos kaiutinkaapelit ovat
tolkuttomasti liian ohuet, voi sillä äänen pilata,
mutta kun ne on jotensakin järkevän paksut, niin merkitys
on normaalien kaiuttimien ominaisuuksiin ja valmistustoleransseihin
nähden mitättömän pieni.



Kaiutinjohdon resistanssi vaikuttaa ääneen.
Lisääntynyt resistanssi huonontaa kaiuttimen
herkkyyttä, muokkaa taajuusvastetta impedanssivasteen suuntaan
ja lisää bassoresonanssin
jälkivärähtelyjä. Hyvä johto on
poikkipinta-alaltaan suuri ja pituudeltaan lyhyt. 2,5 mm^2
poikkipintaiset kaapelit riittävät jo varmasti
vähän pidempiinkin vetoihin kotioloissa.



Kaapelin reaktanssi alkaa vaikuttaa äänen vasta kuin
kaapeli voidaan käsittää siirtojohdoksi.
Tämä riippuu johdon pituudesta suhteessa sähkön
aallonpituuteen. Audiotaajuuksilla kaapelia ei tarvitse
käsittää siirtojohdoksi ennen kuin se on satoja
metrejä pitkä. Muutamien metrien kaiutinjohdot ovat niin
lyhyitä, ettei niiden aaltoimpedanssista tarvitse
audiotaajuuksilla välittää.



Tietysti jos kaapelia on muotoiltu kelaksi, alkaa sen
induktanssi olla merkittävä jo aikaisemmin ja samoin
kapasitanssi, mikäli kaapeli muotoillaan kondensaattoriksi.
Käytännön kaapelit eivät ole
kylläkään rakenteeltaan
lähelläkään kondensaattoria ja kelaakin ne
muistuttavat vaan ollessaan rullalla kaupassa.



Kaiutinkaapeleiden virittelystä puhuttaessa voi kysyä,
miksi ei kiinnitetä huomiota kaiuttimien jakosuodinkelojen ja
varsinkin elementtien puhekelojen kuparilankaan, vaan siihen
muutaman metrin pätkään johtoa, joka on kaiuttimien
ulkopuolella. Kelat ja puhekelat on tehty aivan tavallisesta
kuparilangasta, se on ohutta ja sitä on signaalitiellä
kymmeniä metrejä.



Mikä olisi hyvä
liitin kaiuttimille ?



Perinteinen kaiutinliitin tyyppi hifilaitteissa ovat olleet
banaaniliittimet. Ne ovat tukevia, niihin saa kohtuullisen paksuja
johtoja kiinni ja ne kestävät hyvin virtaa
parikymmentä ampeeria. Turvallisuuspuolella heikkoina asioina
ovat, että liittimissä kaiuttimeen menevä
jännite on helposti kosketeltavissa (ei yleensä ongelma
pienitehoisilla vahvistimilla, muuta suuritehoisissa on vaarallisia
useiden kymmenien volttien jännitteitä) sekä se,
että banaaniliitin sopii turhan hyvin verkkopistorasiaan.
Turvallisuussyistä Eurooppalaiset
sähköturvallisuusmääräykset ovat
julistamassa banaaliliittimet pannaan hifilaitteissa.
Tästä johtuen banaaniliittimien käytöstä
kotihifilaitteista ollaan hiljalleen luopumassa (mm. naparuuvit
joihin muuten saisi banaanin nätisti kiinni tukitaan
päätyreiän täyttävällä
muovitulpalla Eurooppaan menevissä vahvistimissa).



Banaaniliittimen hyvin korvaavat ratkaisut ovat kuitenkin
valitettavan vähissä ja monesti hintavampia.



Monessa pienitehoisemmassa kotilaitteessa ei käytetä
mitään erityisiä kaiutinliittimiä
kaiutinjohdoissa, vaan johdot kytketään suoraan
näille varattuihin pikaliittimiin. Isotehoisemmissa
vahvistimissa ha hifistyneemmissä kaiuttimissa
käytetään yleensä ruuvikiristeisiä
naparuuveja, joihin saa kiinni paksummankin kaapelin.
Näissä kummassakin liitintyypissä paljas johti
työnnetään avattuun liittimeen reikään ja
sen jälkeen johto kiritetään paikalleen.



Liikuteltavissa äänentoistojärjestelmissä
kotioloissa hyvin toimivat banaaniliittimet ja naparuuvit ovat
kauan olleet hankalakäyttöisiä. Näissä
sovellutuksissa käytetään tyypillisesti
liittimiä, joissa vähintään kaksi napaa,
jolloin kaiutinsignaalit voidaan helposti kytkeä ja irrottaa
yhdellä liittimellä. Pienitehoisemmissa
musiikkivahvistimissa käytetään monesti 6.3 mm
jakkeja kaiutinliittiminä. Nämä toimivatkin ihan
hyvin parinsadan watin tehoihin asti ja ovat melko
käteviä käytössä. 6.3 mm jakkien kanssa
kannattaa muistaa, että metallikuorisissa jakeissa liitin
tahtoo helposti tehdä oikosulun sillä hetkellä kun
sitä liitetään liittimeen, joten kaiuttimien
irrotukset ja kytkennät on parasta tehdä kun laitteista
on virrat poissa, tai muuten on laitevaurion riski olemassa. 6.3 mm
jakki kytketään kaiutinliittimenä siten, että
runko on massa ja signaali liittimen kärjessä.



Ammattiaudiopuolella isommilla tehoilla alkaa
kaiutinliittimessä kulkea vaarallisia jännitteitä
(useita kymmeniä voltteja), joten kaiutinliittimen tulisi olla
sellainen, että vaaralliset jännitteet eivät ole
kosketeltavissa. Joissain sovellutuksissa käytetään
XLR-liittimiä, mutta näistä ollaan nykyään
aika pitkälle luovuttu. Nykypäivänä
yleisimmäksi kaiutinliittimeksi ammattipuolella ovat tulleet
SPEAKON-liittimet. SPEAKON on Neutrikin erityisesti
kaiutinliittimeksi kehittämä pyöreä liitin.
Tämä tukeva muovikuorinen liitin sisältää
neljä kosketinta (olemassa myös 8 napainen versio), jotka
kestävät parikymmentä ampeeria virtaa ja
jännitettäkin parisataa volttia. Liittimen kontaktit ovat
kosketussuojattuja ja liitin sisältää
lukitusmahdollisuuden sekä hyvän vedonpoiston, joten se
sopii erittäin hyvin ammattiaudion liittimeksi ja miksi ei
myös kotihifiin. Lisää tietoa
SPEAKON-liittimistä löytyy osoitteesta http://www.neutrik.com/Speakon.htm.



Tapahtuuko
kuparisen tai hopeisten kaiutinkaapelin ja kultaisten
kaiutinliittimien välillä joitain haitallisia kemiallisia
reaktioita ?



Ihan sähkökemialliselta tarkastelukannalta kupari,
hopea ja kulta ovat niin korkealla metallien jännitesarjassa
ja vielä niin lähellä toisiaan, että en usko
että hapettumis-pelkistymisreaktioita pääsee tuossa
tapahtumaan järkevän ajanjakson aikana, jos
liittimiä ei ole tarkoitus käyttää
elektrolyyttiliuoksessa sopivan jännitteen läsnä
ollessa. Mahdollisen hapettumisen lisäksi tuossa
välissä ei kyllä mitään kemiallisia
reaktioita tapahdu, jos ei muita aineita ole läsnä ja
lämpötila pysyy normaaleissa lukemissa.



Hopea tai kupari joka tapauksessa on se metalli joka hapettuu,
jos on hapettuakseen ja varsinkin kupari hapettuu jo niin
voimakkaasti ilman vaikutuksesta, että ei sillä
kulta-kontaktilla käytännössä mitään
merkitystä ole.



Mikä on välijohtojen
vaikutus äänentoistoon ?



Normaalien lyhyiden linjakaapelien vaikutus
äänentoiston laatuun on hyvin vähäinen, kunhan
kaapeli on jokseenkin järkevä ja tekee sen mitä
pitää (kuljettaa sähkön ja ei ota vastaan
merkittävästi ulkoisia häiriöitä).
Kaapelien vaihtamisen vaikutus on tyypillisesti niin
vähäinen, että eroa ei pysty kuulemaan
normaalioloissa Monet väittävät kuulevansa kaapelien
toistossa merkittäviä eroja, mutta tyypillisesti
nämä kuunteluerot johtuvat siitä, että
kuuntelupaikka hiukan siirtyy eri kuuntelusessioissa sekä
äänen voimakkuudet eivät ole kuunteluissa ihan samat
(kummallakin selvästi kuuluvampi vaikutus äänen kuin
tyypillisellä kaapelivaihdolla). Lisäksi muistiin ei voi
monestikaan täysin luottaa kuuntelukokemuksissa. Eikä
psykoakustiikkaa kannata vähätellä, koska hyvin
helposti paremmaksi uskottu (yleensä se kalliimpi) piuha
yleensä kuullaan olevan se parempi. Jos muutaman kymmenen
sentin piuha värittäisi ääntä niin pahasti
että se on kuultavissa, silloinhan kaikki erillislaitteiden
suunnittelijat ovat pahasti hakoteillä: Integroimalla kaikki
yhteen, vältytään huonojen liittimien aiheuttamista
häiriöistä varsin tehokkaasta ja kun signaalia
kuljetetaan enimmän osan matkaa yhteisen metallikuoren
sisällä, ei signaali ole alttiina edes
sähkömagneettisille häiriöille (esim. GSM).



Uutisryhmän yleinen mielipide välijohdoista
(poikkeuksiakin on joukossa): "Äänenlaadullisia eroja
kannattaa viimeisenä lähteä hakemaan
välijohdoista. Tärkeintä eroa välijohdoissa kai
on liitimen liitosten kestävyys ja luotettavuus. Kunhan
liittimet eivät pätki käytössä, liittimet
eivät tee oikosulkuja ja liittimet sekä piuhan kupari
eivät hapetu ajan kuluessa niin eipä maata
järisyttäviä eroja ole välijohdoilla
kuultavissa lyhyissä vedoissa."



Linjakaapeleissa ainoa paikka, joka voi jopa aiheuttaa
kummallisia ja radikaaleja muutoksia ääneen on huonon
kosketuksen tekevä RCA-liitin, joka aiheuttaa erilaisia
säröjä ja häiriöitä huonon kontaktin
takia. Huonon kosketuksen aiheuttamista virheistä
pääsee eroon hankkimalla kaapelit joissa on kunnolliset
liittimet ja välttämällä laitteita joiden
takapaneeleissa on huonot liittimet. Kultaus suojaa liitimiä
hapettumiselta mutta ei takaa liittimen muuta laatua.



Linjakaapelista ei kannata tehdä ylettömän
pitkiä, koska kaapelin pituuden kasvaessa kapasitanssi kasvaa.
Kapasitanssin kasvaminen johtaa korkeiden äänien
vaimenemiseen. Tämä korkeiden äänien
vaimentuminen on normaaleilla lyhyillä kaapeleilla (noin 1
metri) järkevästi suunniteltujen laitteiden kanssa
desibelin murto-osia (ei kuulu käytännössä,
pään siirtämisellä kuuntelupaikalla tai
kaiuttimien kääntämisellä hiukan on suurempi
vaikutus taajuustoistoon).



Jos äänilähde on huonosti suunniteltu (iso
lähtöimpedanssi), niin pitkän (metrejä)
isokapasitanssien kaapelin aiheuttama vaimentuma voi jo kuuluakin
tarkkaan vertaillessa. Jos laitteiden laadusta ei ole varmuutta,
kannattaa käyttää alle metrin mittaisia
liitosjohtoja niin kapasitanssi ei ainakaan muodostu ongelmaksi
halvallakaan kaapelilla. Pidemmillä kaapeleilla (esim. 5
metriset) kannattaa ehkä katsoa jotain hiukan peruskaapelia
pienempikapasitanssista johtoa jos epäilee laitteiden
lähtöimpedanssin olevan suuri. Tyypillisellä 5
metrin peruskaapelilla voi kaapelissa olla kapasitanssia luokkaa
500-1000pF, kun kalliimmissa huippukaapeleissa kapasitanssi on
pienempi (jopa 1/10 osa peruskaapelista).



Osa ihmisistä on sitä mieltä, että kaikki
rakenteelliset erot vaikuttavat kaapelin läpi kulkevaan
signaaliin. Kaapelin rakenne vaikuttaa signaaliin, mutta sen
vaikutukset ovat hyvin mitättömiä (ei kunnolla
mitattavissa tai havaittavissa sokkokuuntelutesteissä) sen
jälkeen kun laitteet ja kaapelit on jotensakin kunnollisia.
Mieti järjellä mikä on sen viimeisen johtometrin
vaikutus kokonaissointiin, kun studiossa signaalit ovat jo
kulkeneet kymmeniä metrejä erilaisia kohtuullisen
laatuisia kaapeleita pitkin
(ammattiäänentoistolaitteistoissa välijohdot on
yleensä tehty kohtuullisen laadukkaasta balansoidusta
mikrofonikaapelista joka sekään ei maksa montaa
kymppiä metriltä).



Johtojen kanssa ei ole kyse onko jotain pientä eroa
(pieniä mitattavia eroja kaapeleihin saadaan, kun mitataan
niitä oikein tarkkaan) vaan ovatko erot kuultavissa. Monelle
High-endistille esteettinen tyyli on tärkeää, ja
vaikuttaa omistajan kokonaistyytyväisyyteen laitteistostaan,
jolloin musiikkikin tuntuu kuulostavan paremmalta. Monelle high-end
nautinnon tärkeitä edellytyksiä (tiedostettuja tai
tiedostamattomia) ovat laitteiston esteettinen olemus ja omistajan
ylpeä varmuus, siitä että jokainen piuha ja mutteri
on kalleinta high-end-laatua. Mutta valitettavasti pelkkä
esteettisyys tai sen puute ei vaikuta varsinaiseen
äänenlaatuun parantavasti eikä huonontavasti.
Kuuntelunautintoon laitteiden ulkonäkö saattaa vaikuttaa
vaikka ei äänenlaatuun olleenkaan, koska
kuuntelutilanteessa on kysymys myös visuaalisesta tunteesta
kuuloaistimuksen lisäksi.



Audiokaapeleihin ei liity sitä mystiikkaa. Monet high-end
firmat mielellään myyvät mystiikkaa kalliilla
hinnalla. Jokaisessa äänentoistoketjussa kaikkein
epäideaalisin ja -lineaarisin lenkki on ihmiskorva. Joka ei
taatusti kuule mitään sellaista, jota on perusteltu
suurtaajuustekniikasta lainatuilla etenemiskaavoilla. Moni hyvin
kalliiden piuhojen ostaja saattaa luulla, että
äänenlaadussa todella tapahtuu huomattavaa paranemista
kalliiden piuhojen myötä, vaikka äänenlaatu
paraneekin lähinnä itsesuggestiolla. Kauniit laitteet,
esteettiset piuhat jne. voivat kohentaa kuuntelunautintoa, mutta
mitkään johdon kuoren värivalinnat eivät
vaikuta äänenlaatuun, koska itse kuuloaistimuksen
kannalta on aivan yhdentekevää, minkä
värisillä laitteilla se ilma on saatu
värähtelemään. Kultakorvaksi tuntuu moni
muutenkin nostavan itsensä heppoisin perustein. On paljon
helpompi kuulla mitä tahansa, kun jotakin todellista. Asioista
voi loputtomasti olla jotain mieltä, mutta faktaakin on
tarjolla, se on vain vaikeampaa ymmärrettävää
ja tylsempää luettavaa kuin sateenkaaren
väreissä kimaltelevat sanalliset proosa-arviot
laitteista.



Yleisesti kaapelien vaihdossa unohdetaan myös se tosiasia,
että tässä vaihto-operaatiossa ollaan vaihtamassa
tyypillisesti vain hyvin pientä osaa signaalitiestä.
Vajaan metrin mittaisen linjajohdon voi vaihtaa vahvistimen ja
CD-soittimen välille, sen sijaan laitteiden piirikorttien
tavallista kuparifoliota ja komponenttien jalkoja ei. Sitä
kertyy helposti matkalle paljon enemmän.



Erikoiset rakenteet nostavat aina kaapelin valmistuskustannuksia
ja valmistajan katteita, mutta eivät
käytännössä paranna tai
ylipäätään muuta kaapelien
ääntä. Kohtuullisen laadukkaiden linjakaapelien
vaihtamisen sijaan löydät laitteistostasi varmasti monta
muuta paikkaa, johon rahat kannattaa mieluummin
käyttää kuin erikoiskalliisiin välikaapeleihin.
Ostamalla kunnollisen tukevat peruskaapelit ja sijoittamalla
erikoiskaapeleista säästyneet rahat laadukkaampien muiden
komponenttien ostamiseen niin pääset
äänentoistossa parempaan tulokseen.



Myyttiä, jonka mukaan joku sinänsä hyvä
kaapeli ei välittäisi äänisignaalia
pisteestä a pisteeseen b yhtä puhtaasti, kuin joku toinen
kaapeli, ei ole pystytty mitenkään todentamaan.
Mitään järkiselitystä sille, miksi näin
olisi, on vaikea edes kuvitella. Rajatiedon valossa kaikki on
tietenkin mahdollista, joten uskokoon ken haluaa. Johtoihinkin
saadaan kuulumaan eroja, kun uuden komponentin asentamisen mukana
mieli virittyy uskomaan muutokseen. Kuuntelemalla vaihdon
jälkeen uutta komponenttia korvat virittyvät tavallista
tarkempaan kuunteluun - eroa löytyy! Taikasana on itsekuri:
vanhaankin komponenttiin pitäisi vaihtaa takaisin toistuvasti
ja kuunnella sitä yhtä virittyneesti - taas löytyy
eroa! Siksipä niin usein, ymmärrettävästi,
painotetaan sokkotestin merkitystä eri komponenttien
testaamisessa.



Kunnollinen johdotus on toki perusteltavissa. Sen sijaan
tuhansien markkojen satsausta esoteerisiin rautalankoihin paremman
äänenlaadun toivossa ei voi pitää
järki-investointina.



Nyrkkisääntönä kaapelien hankintaan jos
haluat viritellä laitteistoa oikein kovasti on: kokeile ja
kuuntele itse. Jos et kuule eroja, älä tuhlaa rahojasi.
Jos kuulet eroja ja ne ovat mielestäsi pyydetyn rahan
arvoisia, osta ne kaapelit. Jotkut ihmiset sanovat kuulevansa eroja
riittävän hyvillä kaiuttimilla olipa niiden toisto
siten tarkan autenttinen tai ei. Kumpi kuulluista vaihtoehdoista
sitten on lähempänä autenttista ääntä
on jo kokonaan toinen ongelma.



Millaisia
äänenlaadullisia vaikutuksia linjakaapeleilla on
?



Hyvin pitkillä ja suurikapasitanssiset kaapelit vaimentavat
korkeita ääniä, kun ne on kytketty
suuri-impedanssisen lähdön omaavaan
signaalilähteeseen. Lisäksi huonosti suojattuun kaapeliin
pääsee helposti häiriöitä
ympäristöstä. Huonot liittimet synnyttävät
huonoja kosketuksia, jotka aiheuttavat helposti että
häiriöitä pääsee systeemiin ja hapettuessa
voiva synnyttää myös itse häiriöitä
(mm. pätkintää ja säröä).



Asia on kaikessa yksinkertaisuudessaan niin, että ei ole
mitään järkeä lähteä paikkailemaan
jotain muutaman tuhannen markan laitteistoa tuhansien kaapeleilla.
Kaapeleissa varsinkin tuo hintaan nähden saatava etu katoaa
todella nopeasti. Parin sadan ja monen tuhannen markan
metrihintaisilla kaapeleilla ei ole juurikaan eroa, jos ne
sähköisesti (R,L,C) ovat lähes samanlaatuisia.
Mitkään erikoisrakenteet eivät
myöskään estä kovinkaan tehokkaasti
häiriöiden kytkeytymistä kaapeleihin.
Häiriönpoistoa jos ajatellaan niin paljon
tärkeämpää on huolehtia oikeista
maadoitusjärjestelyistä ja mahdollisista
radiohäiriönpoistoista (kaapeli ferriitin ympärille)
jos on häiriöisellä alueella. Ja jos
ympäristöhäiriöt ovat todella pahat, niin
kannatta hankkiutua kokonaan eroon balansoimattomien
liitäntöjen käytöstä ja
käyttää balansoiduilla liitännöillä
varustettuja laitteita, joten päästää eroon
monesta balansoimattomia liitäntöjä vaivaavista
häiriöongelmista kuin taikaiskusta.



Muutaman kympin metriltä maksava kolmois-suojattu
riittänee varmasti siirtämään signaalin
sähköteknisesti yhtä hyvin kuin parin tuhannen
välijohto. Oikeassa kuuntelutilanteessa voi kyllä
pieniä eroja olla, mutta kyllä ne erot hyvin toimivassa
systeemissä ovat niin pieniä, ettei niistä juuri
kannata puhua, paitsi leikillään. Yleensä kuullaan
niitä eroja, joita halutaan, koska psykologiset seikat
vaikuttavat paljon siihen, miltä mikäkin kuullostaa.
Yleensä jopa sitten juuri ne ongelmalliset kohdat tuntuvat
paranevan kuin taikaiskusta kun haetaan sitä parannusta
lisätarvikkeilla. Helposti myös tapahtuu niin, että
mitä kalliimpi niin sen enemmän saadaan parannusta.



Jos siis luulet, että kaapeleilla eroja saa aikaan,
myös melko varmasti kuulet ne erot kun oikein tarkkaan
kuuntelet. Silloin myös tarvitset kalliit kaapelit, muuten et
tule onnelliseksi. Jos taas et usko, etkä tällöin
myös kuule, ole onnellinen, sillä voit tulla onnelliseksi
halvemmalla. Olkaamme siis kaikki onnellisia ja uskokaamme
sitä mitä kuulemme, ja kuulkaamme mitä uskomme.



Ihan hyvä nyrkkisääntö kaapelien hinnalle
on, että kaapeloinnin hinnaksi voisi tulla noin 10-15% koko
laitteiston hinnasta. Kaapelien ja varsinkin liittimien laaduista
ei kannata turhan paljon tinkiä, mutta ei maksaakaan
mitään kohtuuttomia ylihintoja. Tällä hinnalla
saa jo ihan kelpoiset johdot, jotka ovat ainakin samaa tasoa
muidenkin laitteiden kanssa, ja voit keskittyä rauhassa
nauttimaan musiikista.



Onko
linjakaapelien kapasitansseille olemassa joitain luokituksia
?



Jotkin johtojen valmistaja kertovat tuotteensa kapasitanssia,
yleensä johtomateriaalin kapasitanssina pikofaradi/metri.



Kaapeleiden mittausarvoista puhuttaessa Stereoplay-lehti jakaa
RCA johdot kolmeen ryhmään suosituksissaan:



    

  • 1.) Johdot, joiden kapasitanssi on alle 90 pikofaradia/metri:
Soveltuvat kaikille laitteille, myös niille joiden antovastus
on enemmän kuin 2 kOhm. Suositus laitteille, joiden
antovastusta ei tunneta, sekä MM-rasioilla varustetuille
levysoittimille.
    • 


  • 2.) Kapasitanssi 90-150 pF/m: Suositeltava laitteille, joiden
antovastus on enintään 2kOhmia. Suuri enemmistö
laitteista ja kaapeleista kuuluu tähän luokkaan.
    • 


  • 3.) Kapasitanssi yli 150 pF/m: ainoastaan laitteille, joiden
antovastus on alle 500 ohmia. Suuren johtimen poikkileikkauksen ja
alhaisemman induktanssin johdosta soveltuu myös MC-rasioilla
varustetulle levysoittimelle.
    • 




Miksi joissain audiokaapeleissa on
nuolet miten päin ne pitää kytkeä ?



Audiokaapeleissa kulkeva signaali on vaihtojännitettä,
eli se vaihtaa suuntaansa siinä menevän
äänisignaalin mukana. Itse kaapelimateriaali ei siis
käyttäydy eri tavalla riippuen kummin päin kaapelit
kytketään. Eli nuolilla pelkässä puhtaassa
kaapelissa ei ole mitään käytännön
merkitystä. Joissain valmiissa laitteiden välijohdoissa
käytetään eritystä
maadoitusjärjestelyä, jossa uloin suojakuori on
maadoitettu vaan toisesta päästä. Asettamalla
kaapelin siten, että signaalin suunta (lähteestä
vahvistimeen)on nuolen osoittamaan saadaan tuo kaapelin maadoitus
niin päin kun kaapelin suunnittelija on sen tarkoittanut
(esimerkiksi Monster
Cable maadoittaa kaapelit
lähtöpäästä). Se onko merkitystä
ovatko kaikki laitteiden kaapelit maadoitettu lähtö- tai
tulopäästä on vaikea sanoa, mutta ei sillä
suurta merkitystä ole, koska maailmalla on kaksi koulukuntaa
vastakkaisin mielipitein (ja kummallekin ratkaisulle on
perustelunsa). Eli kaapelin laittaminen toisin päin kun
nuolessa on esitetty ei ole mitenkään vakava ongelma,
mutta jos kerran kaapelissa on joku merkintä miten päin
sitä suositellaan, niin lienee paras laittaa kaapeli niin
päin valmistaja on suunnitellut ellei ole hyvää
syytä tehdä toisin.



Onko hyvin paksujen
linjakaapelien käytöstä jotain haittaa ?



Periaatteessa äänelle on ihan sama onko kaapeli paksu
vai ohut. Kaapelin paksuuden ongelma, jos niitä on ovat
lähinnä mekaanisia. Hyvin paksusta ja raskaasta
RCA-piuhasta saattaa olla jopa harmia, siinä kun raskas
kaapeli aiheuttaa jo aikamoisen väännön
RCA-liittimeen, ellei kaapelia ole erikseen tuettu. Raskailla
kaapeleilla olisi järkevintä käyttää
jotain kierrelukittavia liittimiä. Lisäksi jos laitteessa
liitin on suoraan juotettu paino piirilevyyn kannattaa kaikkein
raskaimpia kaapeleita varoa, sillä hyvin raskaan kaapelin
aiheuttama vääntö ennen pitkää vaurioittaa
painopiirilevyä tai liittimen juotoksia.



Kuullostavatko kullatut
audiokaapelien liittimet paremmille ?



Kultauksella ei ole merkitystä kaapelien
äänenlaatuun. Kultauksen ainut tekninen ominaisuus on,
että kultaus suojaa liitintä hapettumiselta. Toinen
kultauksen tärkeä merkitys on että kullatut
liittimet näyttävät kauniille ja moni hifiharrastaja
on valmis maksamaan niistä paljon kovemman hinnan, koska ne
näyttävät paremmille.



Mitä merkitystä on
happivapaalla kuparilla audiokaapeleissa ?



Happivapaa kaapeli on muuten vuosien takainen markkinointitermi,
joka edelleen kummittelee. Tänä päivänä
tuskin yksikään kaapeli, niin halpa kuin kallis, on tehty
muusta kuin hapettomasta kuparista. Miksi? Siksi, että
teollinen tekoprosessi nyt vain on sellainen, että kaikki
kuparijohdot ovat hapettomia automaattisesti.



Jos kaapelissa ei ole sisällä happea, niin kaapelin
johdossa ei tapahdu korroosiota sisällä päin. Eli
happivapaan kaapeli käytön ainoa merkitys on, että
kaapelin käytössä tapahtuva hapettuminen on
hitaampaa (olettavasti jonkin verran pidempi kaapelin ikä).
Koska happivapaa kupari on puhtaanpaa voisi olettaa, että sen
resistanssi on pikkiriikkisen pienempi kuin jonkin verran happea
sisältävän kuparin (jota ei kyllä
enää kaapeleissa pahemmin käytetä).



Voiko laitteen virtakaapelin
vaihdolla vaikuttaa tuntuvasti ääneen ?



Näissä virtakaapelihömpötyksissä on
sama periaatteellinen ongelma kuin kaikkien kaapelikuunteluiden
kanssa. Vaihdetaan vain sitä täysin
mitättömän pituista pätkää, joka
pystytään vaihtamaan. Ei esimerkiksi vaihdeta
verkkomuuntajan kymmenien metrien pituista käämilankaa
puhumattakaan talon sähkökaapeloinnista. Niin kuin se
sähkö jotenkin vain olisi siinä pistorasiassa.



Sähkö tulee sähköverkosta monen
kytkinkentän ja muun vempeleen kautta kilometrien pituisia
ilma- ja maakaapeleita pitkin. Tavallista 230 volttiakin johtaa
melkoinen metrimäärä suojaamatonta hapekasta
(sekä kupari- että alumiini) johtoa talon
läheisyydessä maan alla ja talon seinissä ennen
sitä pistorasiaa. Miksiköhän viimeinen kaksi
metriä olisi jotenkin olennaista tässä ketjussa?



Mitä käyttöä
milläkin nastalla on 3-napaisessa XLR-liittimessä
audiokäytössä ?



Linjatasoiset balansoidut liitännät:



    

  • Jenkkityyli on: 1)Maa 2)positiivinen 3)negatiivinen
    • 


  • Englantilainen tyyli: 1)Maa 2)negatiivinen 3)positiivinen
    • 




Kaiutinliitännöissä on käytössä
vähän minkälaista sattuu kytkentätapoja.
Yleisimmät kuitenkin seuraavat:



    

  • USA: 1)- 2)+
    • 


  • Englanti: 1)- 3)+
    • 




XLR-liittimien runkoa ei käytetä eikä
kytketä sähköisesti vaikka se on joissain
XLR-liittimissä mahdollista.



Miten johdotan RCA-liittimen
mikrofonikaapeliin tai vastaavaan suojattuun parikaapeliin
?



Yksi mahdollisuus on kytkeä johdon suoja liittimien
ulkonastoihin ja käyttää sisäjohtimia itse
signaalille. Tämä on toimiva konsti, mutta ei paras
tälle kaapelityypille.



Parempi tapa johdottaa suojattu parikaapeli on tehdä
johdotus seuraavasti: toinen karva liittimen keskitappiin ja toinen
liittimen ulkokuoreen sekä suojavaippa kytketään
VAIN toisessa päässä liittimen ulkokuoreen. Seuraava
kuva havainnollistaa kytkentää:








Liitin1                                   Liitin2









kuoreen--------suojasukka-------------------IRTI









kuoreen============johdin=================kuoreen









"kuuma"============johdin (+)============="kuuma"




                                                       




Tällaista kaapelikytkentää kutsuvat jotkut
hifikaapelien valmistajat balansoiduksi RCA-piuhaksi (vaikka se ei
ole ihan oikeasti balansoitu).



Huononeeko ääni kun
kytken RCA-liittimen signaalin XLR-liittimeen ?



Ääni ei huonone kun kytket RCA-liittimen maan (kuori)
XLR:n nastoihin 1 ja 3 sekä RCA-liittimen signaalin
(keskinasta) XLR-liittimen nastaan 2. Tämä kytkentä
toimii vähintäänkin yhtä hyvin kun
RCA-liitinkin. Ainoa ongelma saattaa olla, että
ammattilaislaitteiden XLR-sisääntuloissa nimellinen taso
on suurempi kuin kotilaitteiden linjatasoisessa RCA:ssa, joten voi
olla, että RCA:sta et saa tarpeeksi paljon tasoa. Kaikissa
hifi-laitteissa, joissa on XLR inputit, ei noudateta
ammattilaitteiden suurempia tasoja, joten jos olet
liittämässä esimerkiksi esivahvistinta
päätevahvistimeen, voi olla, että tätä
tasoero-ongelmaa ei ilmene. Joissain laitteissa (esimerkiksi
mikserit) on sisääntuloissa herkkyyssäädin,
jolla laite saadaan toimimaan kunnolla monien eri signaalitasoja
käyttävien laitteiden kanssa.



Kokeile edellä esitettyä kytkentää. Jos taso
ei yksinkertaisesti riitä, joudut rakentamaan/hankkimaan
väliin yksinkertaisen kytkennän, joka nostaa signaalin
tason sopivaksi ja samalla sen voi myös tehdä
symmetriseksi (balansoiduksi), jos haluaa. Muutamien metrien (5-10
m) kaapeleilla häiriöt tuskin ovat vielä kotioloissa
ongelma, vaikka linja ei olisikaan balansoitu. Kaapelin suojavaippa
saisi olla pidemmillä kaapeleilla mahdollisimman tiheä,
koska tiheä suojavaippa suojaa paremmin
häiriöiltä (yleisimmin matalaa brummia).



Miten teen oikeanlaiset
välijohdot 6.3 mm jakeilla, RCA-liittimillä ja
XLR-liittimillä varustettujen laitteiden väliin
?



RaneNote 110
osoitteessa http://www.rane.com/note110.htm
sisältää kuvaukset tarvittavista kaapeleista.
Näiden ohjeiden avulla voit itse rakentaa oikeanlaiset
välikaapelit.



Miten linjatasoinen stereosignaali
muutetaan monoksi oikeaoppisesti ?



Linjatasoisten vasemman ja oikean kanavan signaalijohtojen
suoraan yhdistäminen ei ole se oikea tapa. Suoraan
yhdistäminen oikosulkee kaksi signaalilähtöä
yhteen mikä kuormittaa kumpaakin lähtöä ja
synnyttää näin säröä. Oikea tapa
yhdistää kaksi lähtöä yhdeksi on
kytkeä kummankin lähdön kanssa sarjaan muutaman
kilo-ohmin vastus ja sitten yhdistää nämä
signaalit. Nuo vastukset estävät että
lähtöjä ei kuormiteta liikaa eivätkä
kuitenkaan vaimenna liikaa signaalia. Alla oleva kuva
selventää kytkentää:








        VASEN   -------\/\/\/\---+




                ---+   R1  2K2   +------------ MONO ULOS




                   |             |       +----




        OIKEA   -------\/\/\/\---+       |




                ---+   R2  2K2           |




                    |             (suoja) |




                   +---------------------+    




Kytkentä ei ole kamalan tarkka komponenttiarvoille.
Vastuksien R1 ja R2 paikalla voi käyttää ihan hyvin
mitä tahansa vastusarvoa 1 kohm ja 10 kohm väliltä,
kunhan R1 ja R2 ovat suunnilleen saman suuruiset. Tämän
kytkennän lähtöimpedanssi on melkoisen suuri
(muutamia kilo-ohmeja) eikä sillä kannata ohjata
pitkää kaapelia tai korkeimmat taajuudet saattavat
vaimentua. Jos käytät tätä kytkentää,
niin on parasta sijoittaa se lähelle monosignaalia haluavan
laitteen sisääntuloa, jolloin kytkennän ja laitteen
välissä oleva kaapeli ei aiheuta mitään
ongelmia.



Jos haluat kytkennän, jossa on suurempi ottoimpedanssi ja
pienempi lähtöimpedanssi, niin sitten tällainen
yksinkertainen passiivinen summauskytkentä ei ole
enää riittävä täyttämään
vaatimuksia. Nämä paremmat suoritusarvot saat jos
rakennat kytkennästä aktiivisen. Aktiivinen kytkentä
koostuisi yhdestä operaatiovahvistimesta muodostuvasta
summausvahvistimesta. Summausvahvistimen
esimerkkikytkentöjä löytyy melkein jokaisesta
elektroniikkaa opettavasta kirjasta.



Miten saan kytkettyä
linjatasoisen äänilähteen
phono-sisääntuloon ?



Phono-sisääntulo on tarkoitettu levysoittimen
liittämistä varten. Jos tähän
sisääntuloon kytketään suoraan linjatasoinen
signaali, niin ääni säröytyy ja
vääristyy voimakkaasti, koska
levysoitinliitäntä on tehty muutamien millivolttien
signaalitasoille ja levysoitinliitännän esivahvistin
sisältää RIAA-suotimen. Jotta äänisignaali
saataisiin kunnolla toistettua levysoitinliitännän kautta
pitää rakentaa sovituskytkentä joka pudottaa
signaalitasot oikeiksi ja tekee lisäksi vastakkaisen
suodatuksen kuin tuo esivahvistimessa oleva RIAA-suodatin. Ohjeet
yhteen tällaiseen kytkentään löytyvät
osoitteesta http://www.hut.fi/Misc/Electronics/circuits/phono.html.



Jos olet tottunut värkkäilemään kolvin
kanssa ja muuttelemaan laitteitasi, niin välisovitinta
äänenlaadullisesti parempi ratkaisu on ohittaa stereoissa
oleva RIAA-kytkennän sisältävä
levysoitinliitännän esivahvistinosa. Jos esimerkiksi
löydät ohjelmavalintakytkimestä kohdan, johon tulee
johdot levysoitinosastolta, niin ei muuta kuin vedät piuhat
liittimiltä suoraan valintakytkimelle. Jos tätä ei
löydy helposti, niin sitten tarvitset laitteesi
kytkentäkaaviot koska arvaillen kokeilemalla saa helposti
aikaan vaan vaurioita joita on kallis korjata
jälkikäteen. Tämän muutoksen jälkeen ei
tietenkään enää onnistu (vinyyli)levyjen soitto
ja jos laitteessa oli takuuta ennen muutosta niin se raukesi kun
menit itse aukomaan laitteitasi.



Mikä on DI-box ?



DI-box on pidemmältä nimeltään "Direct
Injection Box". Sen tarkoituksena on muuttaa linjatasoinen (esim.
basso tai keyboardit) balansoiduksi mikkitasoiseksi signaaliksi,
joka saadaan helposti kiinni miksauspöytään. DI-box
on yleensä toteutettu muuntajalla, mutta on olemassa myös
elektronisia DI-bokseja.



Onko siinnä
korvinkuultavaa eroa kytkenkö CD/MD-soittimen vahvistimeeni
digitaalisesta vai analogisesta lähdöstä ?



Mitään kovin olennaista eroa äänessä ei
ole odotettavissa, riippumatta liitäntätavasta. Jos
molemmat ovat perustason laitteita, ei liene suurta merkitystä
kummalla tavalla DA-muunnoksen teet. Aina on mahdollista, että
jommassa kummassa on selkeä virhe taajuusvasteessa tai toinen
kohisee enemmän. Tämä selviää mittaamalla
tai helpommin kuuntelemalla.



Millainen kaapeli
S/PDIF-liitäntään ?



S/PDIF-liitännässä (esim. CD-MD kytkentä) on
n aivan sama, mikä se kaapeli on laadultaan, jos se toimii.
Äänenlaatu toimiva kaapeli ei muuta mitenkään,
varsinkaan kopioinnissa laitteelta toiselle. Yleensä jo halpa
RCA-piuha riittää, mutta jos yhteys pätkii ja
ritisee (laitteiden sovitus tavallista kriittisempi),
pitää käyttää oikeaa, impedanssiltaan 75
ohmin kaapelia.



S/PDIF-liitäntä on suunniteltu
käyttämään 75 ohmin koaksiaalikaapelia.
Tämä on samaa kuin käytetään
videosignaalin siirtoon, joten RCA-liittimin varustettu
videokaapeli on mitä parhain S/PDIF-kaapeli.
Käytännössä jopa tavallinen parin metrin
RCA-piuha voi siirtää S/P DIF-bittivirran täysin
muuttumattomana ja ongelmitta koneesta toiseen, oli se sitten CD,
DAT tai tietokone. Riippuen laitteiden ominaisuuksista toisien
laitteiden kanssa tavallinen RCA-piuha ei toimi kunnolla, vaan
varmaan toimintaan tarvitaan 75 ohmin koaksiaalikaapelia.
Hyvällä koaksiaalikaapelilla kymmenenkin metriä voi
toimia, vaikka speksi puhuu maksimissaan 5 metristä.



Äänenlaatu ei "kärsi" tuosta kaapelista, vaikka
sellaistakin käsitystä on liikkeelle laskettu, että
digitaalisiirroissa ääni voisi muka jotenkin
korvinkuultavasti heikentyä, stereokuva kaventua, bassot
löystyä tms. Älkää hyvät ihmiset
uskoko kaikkea mitä jotkut sanovat! Äänenlaadun
heikentyminen digitaalisiirrossa on bitti-tyyppistä, jos
yhteys toimii, ääni on muuttumaton. Jos yhteys ei toimi,
ääni katkeilee tai rätisee, siinä on
naksahteluja tms. Eli heikkenee niin paljon, että kuka tahansa
sen huomaa ja laitteisto tuntuu vialliselta.



Tee se itse vinkki: Optisella kaapelilla jokainen voi kokeilla
tämän itse. Kun yhteys pelaa, irrottaa kaapelin varovasti
liittimestään ja vetää sitä milli
kerrallaan ulospäin (näin signaali heikkenee). Jossakin
vaiheessa valoa ei enää "hyppää" tarpeeksi,
vaan ääneen tulee rätinää ja risahteluja.
Lopuksi se katkeaa kuin veitsellä leikaten.



Onko eroa käytäkö
S/PDIF-signaalin (CD-soittimen tai DVD-soittimen
digitaalilähtö) siirrossa valokuitua tai
koaksiaaliliitäntää ?



Ihan vapaasti voit käyttää kumpaa
liitäntää vaan. Niillä ei ole toiminnan tai
äänenlaadun kannalta mitään eroa, koska
kummassakin liitännät siirtävät täysin
samaa digitaalisignaalia: toinen siirtää sen
sähköisessä muodossa ja toinen taas valopulsseina.
Kunhan bitit siirtyvät laitteesta toiseen oikein niin
äänenlaatukin on niin hyvä kuin mahdollista.



Optisen liitännän suurimpana etuna on, että
laitteiden välille ei synny suoraa galvaanista yhteyttä,
joka voi joissain tilanteissa synnyttää hurinaongelmia
(eipä tarvitsisi koaksiaaliliitännänkään
niitä synnyttää jos kaikki vehkeet olisi
tältä osin suunniteltu järkevästi). Optisen
liitännän haittoina on korkeampi hinta (lisää
elektroniikkaa ja kalliimpi kaapeli) sekä lyhyempi maksimi
siirtoetäisyys (käytetyssä muovikuitukaapelissa valo
vaimenee paljon nopeammin kuin sähkösignaali
kaapelissa).



Koaksiaaliliitännän etuina on yksinkertaisempi rakenne
ja edullisempi hinta sekä että se toimii paria
metriä pidemmilläkin yhteyksillä. Haittana
ainoastaan joidenkin laitteiden kanssa joskus syntyvät
maalenkkiongelmat.



Millaisia virheitä
digitaalikaapeli voi aiheuttaa ääneen ?



Digitaalikaapeli ei pysty aiheuttamaan mitään kovin
merkittäviä virheitä, tai sitten niitä on niin
paljon, että homma kyllä kuuluu. Kun digitaalisiirto joko
toimii, niin se siirtää kaiken datan kunnolla ja
muuttumattomana laitteesta toiseen.



Jos jostain syystä digitaalikaapeli aiheuttaisi
bittivirheitä (voimakas ulkoinen häiriö tai aivan
sopimaton kaapeli), niin tällaiset virheet kyllä kuuluvat
ja huomataan selvästi. Riittää, että yksi
näyte on yhden bitin verran hiukan pielessä, niin
seurauksena on kuultava napsahdus (yleensä heikko mutta
selvä). Jos jokin biteistä muuttuu ykkösestä
nollaksi, niin silloin niistä muodostettava yksittäinen
16 bitin näyte muuttuu todennäköisesti hyvin paljon,
ja seurauksena on hyvin voimakas napsaus.



Digitaalisiirroissa, siis tallentimelta toiselle tallentimelle,
ei ole edes teoriassa mahdollisuutta sellaisiin virheisiin,
mitä ns. high-end-piireissä kovasti kuunnellaan ja
kuvaillaan runsaalla määrällä adjektiiveja.
Oletettavasti ongelma on niissä high-end -ihmisissä,
joiden täytyy kuulla kaikessa eroa, koska muutenhan he
voisivat myydä kalliit laitteensa ja unohtaa koko
harrastuksen.



Yhtäkään pitävää todistetta ei
vielä ole ns. mystisistä eroista. Digitaalitekniikka on
vielä siitä kiusallisen "tylsää", että
siinä kaikki on eksaktia, ei jää edes spekuloinnin
varaa, kuten analogisessa tekniikassa. Jos yhteys toimii, bitit
siirtyvät muuttumattomina. Jos yhteys ei toimi, ei kuulu
mitään. Jos ollaan toiminnan rajalla, kuuluu
ritinää ja rätinää. (voit kokeilla
tätä esimerkiksi irrottamalla valokaapelin varovasti ja
vetämällä sitä äärimmäisen
hitaasti ulos).



Jos yhteys toimii, kaikki bitit siirtyvät oikein paikasta
toiseen. Jos jostakin syystä jokin bitti menisi pieleen,
kuuluu napsaus, koska aaltomuotoon tulee nopea terävä
muutos. Se bitti voi olla mikä tahansa 16:ta, ja muutos voi
olla siksi suurikin ja napsu voimakas. Muuta äänelle ei
tapahdu siirtovirheissä. S/PDIF ja ammattipuolen vastaavassa
AES/EBU-liitännässä ei käytetä
mitään virheenkorjausta tai uudelleenlähetystä.
Signaalissa on ainoastaan pariteettiin perustuva virheentarkistus,
jonka avulla voidaan virheen tapahtuminen havaita, mutta sitä
ei voida korjata.



Kun bitit siirtyvät mediasta toiseen
virheettömästi, on kopio täydellinen. Niin kuin
tämä tekstinikin, joka päätyy teidän
luettavaksi hyvinkin monimutkaisen siirtoketjun läpi, ja silti
kaikki merkit ovat oikein, myös kirjoitusvirheeni.
Digitaalisen tiedonsiirron faktat eivät lennä taivaan
tuuliin sen vuoksi, että siirrettävät bitit sattuvat
edustamaan musiikkia.



Tässä digitaalitekniikan
täyttämässä maailmassa ei toimisi paljon
mikään, jos edes näin yksinkertainen ja alkeellinen
digitaalinen siirtotie, kuin S/PDIF olisi niin epävarma kuin
annetaan monasti ymmärtää. Tietokoneissa ja
televerkoissa kulkee paljon nopeampia vastaavia signaaleita, ja
sielläkin bitit siirtyvät hyvin ilman mitään
high-end-kaapeleita.



Pyörittimestä muuntimeen on ainoa väli, jossa
edes teoriassa voi tapahtua jotain. High-end-vehkeissä
pyöritin ja muunnin on usein erotettu toisistaan, ja
siitä se ongelma syntyy, teoriassa (mm. jitteriongelma).
Kaikkinainen signaalinsiirto ja muunnokset toki
lisäävät datasignaalin aikavirheitä ja kohinaa,
Mutta kokonaan toinen kysymys on vaikuttavatko häiriöt
väylässä välitettyyn äänisignaaliin
kuultavasti. Käytännössä teoriatason ongelmia
ei vain saada kuuluville, jos asiaa tutkitaan AB-tyyppisillä
sokkotesteillä. Monet High-End-piirit vaan eivät vaan
eivät halua turvautua sokkotesteihin, vaikka ne ovat ainut
luotettava tapa kuunnella todellisia äänenlaadullisia
eroja eikä laitteiden mielikuvia. Jitterin aiheuttama kohinan
kasvu on jossakin -105-120 dB tasolla alle nollan. Tarvitaan siis
todella kunnolliset mittalaitteet, että tuota voitaisiin
mitata (pelkkä PC:n äänikortti ja softa ei
riitä). Yksikään CD-levy ei ole
lähellekään noin kohinaton, edes SBM- ja muut
kohinamuokatut levyt. Eli digitaalikaapelin mahdollista
jitteriä, eli lisääntynyttä kohinaa ei kuule
kukaan, koska se ei kuulu.



High-end laitteiden kanssa digitaalikaapelit toimivat kuten
halvempienkin kanssa. Samanlainen elektroniikka niissä pumppaa
bittejä eteenpäin, usein vielä ostettu joltakin
suurelta massavalmistajalta. Digitaalikaapeli kun on harvinaisen
passiivinen väline, sen pitää vain
välittää 0 volttia tai 0,75 volttia niin, että
ne erottuvat toisistaan.



Asioita tarkasteltaessa on tärkeää
ymmärtää digitaalisen ja analogisen siirron ero.
Analogipiuhassa on ihan "normaalia" että piuha aiheuttaa
kohinaa, taajuusvasteen muutoksia yms. Digitaalisessa piuhassa
tällaiset muutokset vaatisivat piuhalta muistia,
laskutoimituksia ja pientä tekoälyä, enkä
ainakaan vielä ole moiseen piuhaan törmännyt.



Esimerkiksi tavallinen kohina jota analogipiuhat (ja kaikki
analogikomponentit) aiheuttavat vaatisi sen, että
digitaalipiuha muuttelisi jokaisesta samplesta aina muutamaa
vähiten merkitsevää bittiä miten sattuu, mutta
jättäisi muut bitit rauhaan. Jos piuha vahingossa
muuttaisikin eniten merkitseviä bittejä, ei tuloksena
enää olisikaan mitään kohinaa vaan kamalaa
ritinää joka ei kyllä jää
ei-hifisteiltäkään huomaamatta.



Diskanttien tai bassojen katoaminen, stereokuvan kaventuminen
yms. taas vaatisivat jo sellaisia laskutoimituksia etteivät ne
ihan noin vaan paria bittiä muuttelemalla onnistuisikaan.
Yritäpä itse kirjoittaa paperille sarja ykkösiä
ja nollia ja mieti sitten mitä ykkösiä pitäisi
muuttaa nolliksi ja päinvastoin jotta saisit diskantteja
vähennettyä ? :) Toki se onnistuisi jos tietäisit
mikä bitti on mikäkin, mutta kun ei piuhakaan
tiedä.



Sähkön suuresta nopeudesta johtuen
käytännössä koko muutaman metrin digitaalipiuha
on aina jollain tietyllä ajanhetkellä vain kahdessa
mahdollisessa tilassa: ykkösessä tai nollassa. Piuha on
tyhmä: se vain muuttaa tilaansa ykkösestä nollaksi
ja päinvastoin. Sillä ei ole mitään aavistusta
siitä milloin sitä pitkin menee jokin kontrollibitti,
milloin audiodataa, milloin enemmän merkitsevä bitti,
milloin vähemmän merkitsevä yms. Kun se vaihtaa
tilaansa, se myös unohtaa edellisen bitin saman tien. Piuha ei
osaa laskea että "vaihdanpa piruuttani vain joka
kuudennentoista samplebitin ja aiheutan näin kohinaa
ääneen, häh hää!".



Huono piuha vaikeuttaa vastaanottavan laitteen 1/0-tunnistusta,
mutta niin kauan kuin vastaanottava laite tulkitsee ykköset
ykkösiksi ja nollat nolliksi, ei sillä ole
mitään väliä. Käytännössä
huvin lyhyillä piuhoilla mikä tahansa paukkulanka toimii,
mutta kun kaapelin pituus kasaa suuremmaksi, niin kaapeli alkaa
"pyöristää" teräviä bittien reunoja. Kun
signaalia siirretään pitempiä matkoja niin kaapelin
laadullakin on jo merkitystä. Laadulla tarkoitan kaapelin
nimellisimpedanssin tarkkuutta ja suurtaajuusominaisuuksia. Vaikka
huono piuha pyöristäisikin pulssia ja heikentäisi
signaalin tasoa, tiettyyn rajaan asti se ei vaikuta
äänenlaatuun millään tavalla. Jos taso sitten
tosiaan huononee niin paljon että vastaanottava laite alkaa
tehdä mokia ykkösten ja nollien tunnistamisessa, silloin
kyseessä ei ole mikään äänenlaadun
tasainen heikkeneminen, vaan niin kamalat häiriöt
äänessä että tyhmempikin sen kuulee.



Jos digitaalikaapeleille saadaan eroja hurinoiden tai
äänen avaruuden välille, niin ei niihin syyksi
oikein muuta keksi, kuin että kaapeleiden
maadoitusominaisuudet ovat ehkä hieman erilaiset, ja
tästä johtuen laitteissa piilevät maalinkit tai
laitteiden runkojen jännitetasojen yhdistyminen kaapeleiden
kautta toisiinsa saattaa aiheuttaa hieman eroja ääneen
jossain ääritapauksissa johtuen kaupallisten laitteiden
analogiapuolten kompromisseista. Eli toisella hurisee hieman
kovempaa kuin toisella jne. Tai sitten osa kaapeleista on
digitaalisen signaalin siirtämiseen sopimattomia,
väärä niiden impedanssi saa aikaan heijastumia ja
tätä kautta bittivirheitä, jotka kuuluvat
äänessä yleensä kuitenkin niin selvästi,
että huomaa systeemissä olevan todellakin jotain
pielessä. Digitaalikaapeleita testattaessa pitäisi mitata
bittivirheitä eikä kuunnella ääntä, johon
vaikuttaa paljon muutkin asiat kuin tuin kaapelin ominaisuudet
siirtää digitaalisignaalia virheettömästi
perille.



Onko optinen yhteys digitaalisen
kopion lopputuloksen kannalta parempi kuin koaksiaalinen
yhteys?



Niin koaksiaali-, kuin optisessakin kaapelissakin digitaalinen
data kulkee saman IEC-958-standardin (entinen nimi S/PDIF)
mukaisesti sarjamuotoisena. Digitaalisignaalin kopioinnissa ei
mitään merkitystä, kumpaa liitäntää
käytät. Olennaista on, että siirto toimii
virheettä. Jos siirtoyhteys ei toimi, tulee virheellisiä
bittejä ja se merkitsee käytännössä
teräviä napsauksia, sillä aaltomuotoon kuulumaton
bitti tekee jatkuvaan aaltoon liian jyrkän muutoksen,
siitä tulee transientti eli napsaus. Yleensä soittimien
ja tallentimien optisen ja koaksiaalisen liitännän ero
komponenttitasolla on olematon. Sama signaali tulee koneen
uumenista molempiin liittimiin, ainoastaan siirtotie on erilainen
ja siihen tarvitaan joitakin eri komponentteja. Kannattaa muistaa,
että jitterillä ei ole edes teoriassa mitään
merkitystä silloin, kun tehdään digitaalisia
kopioita.



Mitä merkitystä
jitterillä on ?



Siirrosta tallentimelta toiselle, jitter ei merkitse
mitään, kunhan on niissä rajoissa että data
siirtyy oikein.



Jitteriä pitää mitata ja tutkia kuten kaikkea
muutakin CD-soittimeen liittyvää, soittimen/muuntimen
analogisesta ulostulosta, sieltä mistä ääni
tulee ulos ja mitä kuunnellaan. Ainoastaan A/D ja
D/A-muunnokset ovat ovat herkkiä jitterille. Jos
sisään tulevan signaalin reunan paikka vaihtelee
ajallisesti sen oletettuun paikkaan nähden satunnaisesti,
DA-muuntimen kohinataso nousee. Jitter tuottaa muunnintyypistä
riippuen jatkuvaa tai musiikkia "seuraavaa" kohinaa. Joissain
vanhemmissa laitteissa jitter aiheutti tavallista voimakkaampaa
pohjakohinaa ilman signaalia.



Jitteriä ei voi irrottaa irralleen muista digitaaliketjussa
tapahtuvista virheistä. Esimerkiksi sellaisessa CD-soittimessa
joka on niin huonosti tehty, että jitteriä jotenkin olisi
kuultavaksi asti, se sekoittuu osaksi yleistä kohinaa,
häiriösignaaleja, digitaalista "roskaa" ja muuntimien
epälineaarisuutta. Mikä häiriön osa aiheutuu
mistä, on mahdotonta selvittää.



Erilaiset stereokuvan elämiset, kaventumiset, basson
löystymiset, diskantin kireydet ym. taas eivät kuulu
asiaan jitteristä puhuttaessa. Jitterin yhteydessä
puhutaan huonoimmassakin tapauksessa kuitenkin hyvin heikoista
signaalitasoista, joilla jotakin tapahtuu. Korva on tunnetusti
huono mittari tällaisille ilmiöille. Jäitä
hattuun ja kriittisyyttä siihen, mitä kuulee ja lukee.
Lisää jitteriasiaa löytyy osoitteesta http://www.digido.com/jitteressay.html.
Kannattaa lukea tämäkin artikkeli kriittisesti, vaikka
siinä on paljon ihan oikeaa asiaakin.



Mistä johtuu että
optinen digitaaliliitäntä toimii ainoastaan jos
vedän optisen piuhan hiukan ulos laitteen liittimestä
?



Lähettävän laitteen valo voi olla liian kirkas
vastaanottavan laitteen optovastaanottimelle, jolloin vastaanotin
yliohjautuu niin pahasti, että bittivirran aaltomuoto
vääristyy pahasti. Ongelma korjaantui tuolla kaapelin
vetämisellä ulospäin, koska kyseinen operaatio
aiheutti vaimentumista optiseen signaaliin. Tähän
ongelmaan voisit kokeilla valoa vaimentavaa suodinta valokaapelin
ja vastaanottavan laitteen välissä (vaikka tummentamalla
kuidun päätä vesiliukoisella tussilla).



Mistä löydän
rakennusohjeet sovittimelle optisen ja koaksiaalisen
S/PDIF-liitännän välille ?



Elektor Electronicsin (UK-edition) numerossa April 1997 on
julkaistu rakennusohje tällaiselle kytkennälle.
Rakennusohjeita yksinkertaiselle optiselle S/PDIF-lähettimelle
löytyy osoitteista http://members.tripod.com/~Psych/super-cheap-toslink.html
ja http://www.hut.fi/~khautio/opticalo.html.



Missä muodossa Dolby Digital
-monikanavaääni siirtyy laitteiden välillä
?



Dolby Digital ääni kulkee digitaalisessa muodossa
(nopeus noin 384 kbit/s) eri laitteiden välillä.
Yleisesti käytössä on kolme eri
liitäntätapaa:



    

  • Optinen
    • 


  • Koaksiaaliliitäntä
    • 


  • RF AC-3 (käyttää koaksiaalikaapelia)
    • 




Optisessa ja DVD-soittimien käyttämässä
koaksiaaliliitännässä kulkeva data on normaalin
S/PDIF-standardin mukaista, missä normaalien
ääninäytteiden tilalla on vaan Dolby Digital-dataa
(ja nollia, koska tilaa olisi enemmällekin datalle kun on
tarvetta). Optisen ja koaksiaalisen liitännän signaalin
välittämisessä ja muuttamisessa voi
käyttää normaalia S/PDIF-liitännän
tarvikkeita.



RF AC-3 -liitäntää käytetään
videolevysoittimen (Laserdisc) kanssa. Tässä
RF-liitännässä Dolby Digital -signaali on
moduloituna radiotaajuiselle kantoaallolle ja vastaanottavassa
laitteessa pitää olla tälle sopiva
liitäntä.



Voiko audio- ja
videojärjestelmän johtoja vetää seinän
sisällä oleviin sähköasennusputkiin ?



Määräysten mukaan samoissa putkissa ei saa
vetää vahvavirtajohtojen kanssa muiden järjestelmien
johtoja. Tällä tarkoitan nimenomaan erilisillä
asennusjohtimilla (esimerkiksi ML tai MK) tehtyjä
systeemejä, jollaisia pistorasia ja kytkinjohdotukset
yleensä ovat. Erityisesti tämä kielto koskee
hituvirtajohtoja, mutta myöskin toisiin ryhmiin (eri sulakkeen
takana) kuuluvia johdotuksia. Syynä määräykseen
ovat mahdolliset eristyksiin tulevat viat.



Tietysti erilaisissa isoissa putkissa, kanavissa ja kouruissa
voidaan vetää eri järjestelmienkin johtoja jos ne
ovat vaipallisia kaapeleita.



Seinän sisään asentamisessa kannatta huomioida,
että sähköjohtojen magneettikentät helposti
aiheuttavat häiriötä kuvaan/ääneen jos
AV-systeemin johdot ovat lähellä sähköverkon
kaapelointia.



    

  • Normaalin 75 ohmin antennikaapelin kanssa ei tule ongelmia
sähköputkissa, samalla tavoin ne alkuperäiset
antennijohdot on asennettu.
    • 


  • Komposiittivideon 75 ohmin koaksiaalikaapeli on jo jonkin
verran häiriöherkempi, joten kannattaa pitää
riittävä etäisyys sähköjohtoihin
(kymmeniä senttejä).
    • 


  • Linjatasoinen audiokaapeli on häiriöherkkä,
joten kannattaa pitää riittävä etäisyys
sähköjohtoihin ja käyttää hyvin suojattu
kaapelia (esim. tuplasuojattu diodikaapeli). Hyvin pitkissä
vedoissa kannattaa käyttää balansoituja
liitäntöjä, jos vaan laitteista sellaiset
löytyvät.
    • 


  • Kaiutinkaapelit eivät ole kovinkaan herkkiä
häiriöille. Seinän sisällä kaiutinjohtona
voinee käyttää esimerkiksi tarpeeksi paksua
normaalia sähköasennusjohtoa.
    • 


  • Joissain kauko-ohjaushommissa ja tietokoneen lähiverkoissa
käytettävän parikaapelin (Cat 5) voi asentaa
seinän sisään. Tämän kaapelin kanssa
luotettavan toiminnan varmistamiseksi kannattaa pitää
vähintään noin 20 cm etäisyys
sähkökaapeleista. Hetkellinen kulku
sähköjohtojen vierellä on kylläkin sallittua
mutta ei samassa putkessa.
    • 




Sähköasennusputkiin omien johtojen asentamisessa voi
kuitenkin tulla asennukseen liittyviä ongelmia, koska
sähköputket on yleensä vedetty toisesta
päästään sähkötauluun,
puhelinpiuhojen putket omaan paikkaansa ja antennijohtojen putket
kytkennästä riippuen monellakin tavalla. Valmista
putkitusta käyttämällä ongelmaksi voi
muodostua, että tuon putkituksen keskuspisteen kautta
kiertävässä kaapeloinnissa tarvitaan hyvin
pitkiä johtoja. Lisäksi vanhat kovasti mutkittelevat
sähköputket voivat olla aika jumissa jo yhdellä
kaapelilla.



Jos putkitukset voi tehdä itse esim. talon rakentamisen tai
remontin yhteydessä, niin se olisi tietysti hyvä
ratkaisu, koska tällöin voit putkittaa
riittävän määrän putkia haluamallasi
tavalla.



Mitä muita
mahdollisuuksia on tehdä siisti huoneiston AV-johdotus kun
piilottaa johdot seinän sisään ?



Muovilistoja käyttämällä voi saada siistin
ja toimivan ratkaisun. Kaapelin voi piilottaa tätä varten
tehdyn muovisen jalkalistan sisään ja liimata johtoja
suojaavan muovilistan esimerkiksi olemassa olevan jalkalistan
päälle (tai katonrajaan). Listat ovat siistin
näköisiä ja ne on tehty helposti
työstettävästä muovista. Niitä on
saatavilla sähköliikkeistä valkoisena tai tumman
ruskeana. Niiden avulla on helppoa ja siistiä tehdä
uudisasennuksia vanhoihin rakennuksiin.



Joskus voit irrottaa alkuperäiset jalkalistat, tehdä
niihin urat ja piilottaa kaapelit näiden alle. Jos
tässä haluaa päästä eroon urien
tekemisestä itse, niin kaikissa puutavaraa myyvissä
liikkeissä on myös olemassa valmiina noita jalkalistoja
missä on tilaa johdoille.



Kummassakin tapauksessa johtoja asennettaessa kannattaa jonnekin
jättää reilusti kaapelia lenkille sen joskus
tehtävän remontin/muutoksien varalle.










Efektit ja äänenmuokkaus



Miksi ääntä
käsitellään nykyään studioissa paljon
digitaalimuodossa ?



Digitaalimuodossa äänelle voidaan tehdä helpommin
useita käsittelyoperaatioita sen laadun
kärsimättä tai siten, että äänenlaatu
kärsii mahdollisimman vähän.



Tässä pari paljon yksinkertaistettu esimerkkiä
analogisesta studiosta:



    

  • 1.1 Studiomuusikko rämpyttelee analogista kitaraa.
    • 


  • 1.2 Mikrofoni muuntaa äänen jännitteeksi ja
lisää ääneen omia
häiriöitään.
    • 


  • 1.3 Ääni menee mikserin läpi, joka
lisää ääneen omia
häiriöitään.
    • 


  • 1.4 Ääni menee monniraitanauhurille, joka
lisää ääneen omia
häiriöitään.
    • 


  • 1.5 Ääni toistetaan masternauhurilta, joka taas
lisää ääneen omia
häiriöitään.
    • 


  • 1.6 Ääni kulkee mikserin läpi, joka
lisää ääneen omia
häiriöitään.
    • 


  • 1.7 Ääni kulkee masternauhuriin, joka lisää
ääneen omia häiriöitään.
    • 


  • 1.8 Masternauha toistetaan, ja nauhuri tietenkin
lisää ääneen omia
häiriöitään.
    • 


  • 1.9 Ääni digitoidaan CD:n masterointia varten, ja
AD-muunnin lisää ääneen omia
häiriöitään.
    • 




Ja yksinkertaistettu esimerkki digitaalistudiosta:



    

  • 1.1 Studiomuusikko rämpyttelee analogista kitaraa.
    • 


  • 1.2 Mikrofoni muuntaa äänen jännitteeksi ja
lisää ääneen omia
häiriöitään.
    • 


  • 1.3 Ääni menee mikserin läpi, joka
lisää ääneen omia
häiriöitään.
    • 


  • 1.4 Ääni digitoidaan CD:n masterointia varten, ja
AD-muunnin lisää ääneen omia
häiriöitään.
    • 


  • 1.5 Ääni nauhoitetaan digitaaliselle moniraiturille.
Äänenlaatu ei muutu piiruakaan.
    • 


  • 1.6 Ääni toistetaan, ja taas laatua muuttamatta.
    • 


  • 1.7 Ihanteellisessa tapauksessa miksaus tehdään
digitaalisesti, josta tulee hyvin vähäisiä,
käytännössä merkityksettömiä
häiriöitä.
    • 


  • 1.8 Masternauhurinauhoitus tapahtuu taas ilman bittien
menetystä ja voidaan mahdollisen näytteenottotaajuuden
muutoksen jälkeen toimittaa suoraan CD-tehtaalle.
    • 




Miksi
jotkut äänitysstudiot hankkivat 20-24 bittisiä
AD-muuntimia ?



"Ylimääräisiä" bittejä tarvitaan, kun
signaalia jatkokäsitellään, että olisi
pelivaraa ja kohinat eivät nousisi esiin, kun
bittimäärä pudotetaan lopuksi aina kuuteentoista.
Jokaisella lisäbitillä saadaan useita desibelejä
lisää pelivaraa studiopuolella.



Ennen kuin ensimmäisen kerran näytteistetty signaali
poltetaan CD-levyn pintaan tapahtuu usein monenlaista prosessointia
miksauksen, editoinnin ja masteroinnin aikana.
Äänityksessä ja prosessoinnissa
käytetään usein suurempaa resoluutiota ja joskus
korkeampia näytteenottotaajuuksia, jotta tämän
käsittelyn aikana signaaliin tulee mahdollisimman
vähän kohinaa ja alkuperäinen informaatio pysyy
varmasti tallessa. CD-levyjen erot johtuvatkin eri tekniikoista
mikrofonista CD-levylle -ketjun aikana.



Eikö 20 kHz
rajoittuva taajuustoisto rajoita akustisten soittimien
ylä-äänesten toistoa ?



Akustisten soittimien korvalle kuulumattomien
ylä-äänesten tallentaminen ei ole tarpeellista.
Soittimen/esityksen yliäänet tuottavat myös kaikki
ne kuuluvat erotustaajuudet jo siinä, akustisesti, jolloin
mikrofoni ja 44.1 kHz-digitaalitallennin ne myös
tallentaa.



Yliääniä ei siten enää tarvita,
sillä ne ovat tehneet tehtävänsä jo
äänitystilanteessa ennen mikrofonia ja nauhuria.
Niistä voi olla jopa haittaa, jos jostain syystä
puutteellinen toistolaitteisto ryhtyy generoimaan tallessa olevista
yliäänistä uusia, kuuluvia erotussignaaleja, joita
ei itse asiassa ole ollut olemassakaan alkuperäisessä
akustisessa tilanteessa.



Mitä eroa on
graafisella ja parametrisella taajuuskorjaimella ?



Graafisessa taajuuskorjaimessa on tyypillisesti 5..30
säädintä jolla voidaan vaimentaa tai voimistaa
kyseisen säätimen kattamaa taajuusaluetta. Graafisen
taajuuskorjaimen liukusäätimillä ikään
kuin piirretään haluttu taajuuskorjauskäyrä ja
sitten laite suorittaa taajuusvasteen muokkauksen tuon
käyrän mukaan. Tyypillisissä halpastereoissa oleva
5-alueinen taajuuskorjain sopii lähinnä vain musiikin
sointivärin muokkaamiseen eikä sillä pysty kunnolla
korjaamaan kaiuttimen toista tai huoneakustiikan aiheuttamia
toistovirheitä. Jotta graafisella taajuuskorjaimella pystyisi
kunnolla korjaamaan kaiuttimen ja huoneen aiheuttamia ongelmia
toistossa, pitäisi taajuuskorjaimen toimia terssikaistan
tarkkuudella (tarvitaan 30-kaistainen graafinen taajuuskorjain).
Lisätietoa taajuuskorjauksesta löytyy osoitteesta http://www.hut.fi/Misc/Electronics/docs/audio/equalizing.html.



Parametrinen taajuuskorjain koostuu yhdestä tai useammasta
parametrisesta taajuuskorjausyksiköstä. Jokainen
yksikkö sisältää yhden
säädettävän suodattimen jolla voidaan vaimentaa
tai voimistaa jotain haluttua taajuuskaistaa. Suodattimen
ominaisuudet kuten keskitaajuus, jyrkkyys (hyvyysluku Q) ja kuinka
voimakkaasti sen vaikutus otetaan huomioon ovat
säädettäviä. Parametriset taajuuskorjaimet ovat
hyviä kun halutaan korjata esimerkiksi pahoja resonansseja
toistossa, koska niillä pystytään haluttaessa
vaimentamaan hyvinkin paljon tuota häiritsevää
taajuutta muiden taajuuksien toiston siitä
häiriintymättä. Parametriset taajuuskorjaimet ovat
erittäin hyödyllisiä esimerkiksi bassoresonanssien
korjauksessa.



Onko 30-kaistaisesta taajuuskorjaimesta
hyötyä kotikäytössä ?



Terssikorjaimesta on harvoin kotikäytössä
hyötyä. Hyödyn puute ei johdu kuitenkaan laitteen
huonoudesta vaan siitä, että harvat osaavat
säätää terssikorjaimen oikein. Tässä
mielessä sellaiset taajuuskorjaimet joissa on
sisäänrakennettu reaaliaikainen analysaattori (RTA) ovat
hyviä (mm. Behringer UltraCurve ja Peavey CEQ280).



Jos kotioloissa terssikorjainta haluaa käyttää,
tyypillisin käyttökohde olisi seisovien aaltojen
taajuuksien lievä hienosäätö, koska liian
jyrkät korjaukset sotkevat stereokuvan.



Mitä asioita
pitää mielessä taajuuskorjausta tehdessä
?



Aina taajuuskorjauksia tehtäessä täytyy olla
järki ja tieto mukana, mitä ollaan tekemässä,
mitä korjaimella voi tehdä ja mitä ei. Kaiuttimen
elementtien erilaisten suuntakuvioiden epäsopivuudesta
aiheutuvia värittymä eri poisteta millään
lisälaitteella, ei myöskään kartioresonansseja,
basson transienttitoiston puutteita jne.



Ylettömän tarkat ja jyrkät, yhteen pisteeseen
tehnyt korjaukset, kenties vielä mikrofonin avustamana, ovat
aina olleet äärimmäisen vaarallisia, varsinkin jos
"kone" tekee korjauksen automatiikalla. Kaiuttimien
äänessä on niin paljon muitakin toistoa
vääristäviä mekanismeja kuin pelkkä
kaiuttoman huoneen taajuusvaste. Jyrkkäsuotoiset ja
monimutkaiset korjaimet ovat myös "epämusikaalisia",
tuttu asia jokaiselle, joka on näitä laitteita
räplännyt. Tyypillisesti hyvin jyrkät korjaukset
johtavat hyvin helposti erilaisiin äänen vaiheongelmiin
tuossa korjauksen ympäristössä.



Taajuuskorjauksessa järkevät, loivat ja laakeat
korjaukset ovat usein aivan paikallaan. Esimerkiksi kaiuttimen
kumina jossakin huoneessa voi olla kiinni ihan 1-2 dB:n
pudotuksesta bassoalueella. Samoin diskanttialueen selvyys voi olla
kiinni pienen virheen korjaamisesta siellä.



Parhaimmillaan analysaattori/taajuuskorjain-yhdistelmä
pystyy helpostikin parantamaan ääntä enemmän
kuin "harjaantunut" kuuntelija pelkällä EQ:lla. On
kuitenkin parasta mitata huoneesta kaikki kuuntelupaikat, laskea
niistä summa ja vähentää vielä 1dB
korjauksista, niin saadaan realistinen ja oikean suuntainen tulos.
Parempi korjata hiukan "liian vähän" kuin liikaa.



Erilaista taajuuskorjausta eri stereokanaville
käytettäessä on huomattava, että jos saman
taajuuden ero säädöissä oikeassa ja vasemmassa
on suuri, tulee tilassa vastaavasti suuri vaihevirhe.
Tämän huomaa stereokuvan katoamisesta. Kannattaa siis
mieluumminkin pitää samojen taajuuksien
säätimet suunnilleen samoilla arvoilla.



Tarvitseeko
surround-järjestelmään asennettavan taajuuskorjaimen
olla monikanavainen malli ?



Taajuuskorjauksessa jokainen taajuuskorjaimen kanava toimii
täysin itsenäisenä yksikkönä muista
riippumatta. On siis ihan sama, ovatko monikanavasysteemin kaikki
taajuuskorjauskanavat samassa vai eri koteloissa. Eli voit ihan
hyvin tehdä taajuuskorjauksen kasalla erillisiä mono- tai
stereosignaalin taajuuskorjaimia.



Millainen taajuuskorjain olisi sopivin subwooferkäyttöön ?



Subbareiden toistama taajuuskaista on sen verran suppea, että suurin osa
normaalin  terssikorjaimen alueista jäisi täysin hyödyntämättä,
ja niillä vähillä jotka subwooferin taajudelle jää ei saa enää ihmeitä
aikaan. Tämän takia subwooferkäyttöön sopivin taajuuskorjain on
täysin parametrinen taajuuskorjain. Parametrisella taajuuskorjaimella
voidaan saada subwiiferin taajuuskaistalle terssikorjainta useampia
taajuuskaistoja ja korjauksia näillä kaistoilla voi vapaammin säädellä.



Mikä on kompressori ?



Kompressori on äänenkäsittelylaite, jolla
äänen dynamiikkaa pystytään supistamaan.
Kompressorin toimintaideana on, että kun sisään
tuleva äänisignaali ylittää tietyn arvon,
sitä aletaan vaimentamaan.



Kompressoreissa on yleensä säädettävä
threshold-arvo, johon asti signaali menee sellaisenaan läpi.
Kun ylitetään threshold taso signaalissa, vaimennetaan
signaalia sen mukaan, mikä on compression ratio, eli esim. 5:1
tarkoittaa sitä, että tarvitaan 5dB yli threshold-tason,
jotta ulostulosignaali olisi 1dB kovempi kuin threshold-tasolla.
Tämän jälkeen signaalia yleensä vahvistetaan ja
ennen kompressointia vielä gate, joka leikkaa pois tietyn
raja-arvon alittavat pätkät.



Eli kompressorilla käytännössä tasoitetaan
signaalia niin, että kovien ja hiljaisten äänien
tasoero ei olisi liian suuri ja koko signaali kuulostaa tulevan
kovempaa.



Miksi äänen dynamiikkaa
supistetaan toisinaan kompressorilla ?



Dynamiikan kompressiota käytetään silloin kuin
käytettävän tallentimen tai
äänensiirtovälineen dynamiikka-alue on rajoitettu.
Kaikki paikallisradiot kompressoivat kaikkea
lähettämäänsä ääntä todella
paljon että saisivat sen mahtumaan siihen pieneen dynamiikkaan
joka löytyy FM-lähetteen maksimideviaation ja kohinan
välistä (pienitehoiset radiolähetteet kuulostaisivat
kovasti kohinaiselle jos tuota ei tehtäisi). Meluisassa
kuunteluolosuhteissa (esimerkiksi autossa) dynamiikan supistaminen
on hyödyksi, jolloin voimakkaimpia kohtia ei tarvitse toistaa
ylettömän kovaa että hiljaisimmatkin äänen
vielä kuuluisivat melun yli.



Kuuntelutilanteessa esimerkiksi kotona dynamiikan kompressointi
on monelle kuuntelijalle mukava, kun muuten hiljaisimmat kohdat
oikein dynaamisesta musiikista häväisi normaalissa
huoneessa olevaan taustameluun (ilmastointi, liikenne, kodinkoneet,
naapurit) ja sitten voimakkaassa kohdassa laitteistosta loppuu
puhti sekä naapuri valittaa melusta jos sen saisi toistumaan
oikealla äännepaineella. Koska suurta osaa NS.
pop-musiikista kuunnellaan paljon muun homman ohella, huonolla
laitteistolla ja melussa, niin kuuntelijalle on mukavampi
tuollainen tasainen puuro jonka hän kuulee koko ajan muun
melun yli eikä kuitenkaan voimakkaimmissa kohdissa siitä
halpastereosta lopu puhti pahasti kesken (kun puhti loppuu kesken
niin tuo stereon vahvistimen särö kuulostaa reilusti
pahemmalle kuin mikään kunnolla tehty
kompressointi/limitointi joka estäisi tuon
säröytymisen). Popin kuuntelijat alkavat olla
nykyään niin tottuneita kuuntelemaan kompressoitua
soundia että monille (ei hifisteille) tuo kompressoitu soundi
saattaa kuulostaa jo korvaan paremmalle kuin
käsittelemätön.



Kompressoinnin negatiivisena puolena on että
ääntä muutetaan voimakkaasti keinotekoisesti ja se
saattaa alkaa kuulostaa luonnottomalle. lisäksi kompressorit
synnyttävät erilaisia joskus selvästi kuuluviakin
ilmiöitä musiikkiin riippuen niiden
käytöstä ja asetuksista (musiikin "pumppaus",
musiikki kuulostaa tunkkaiselle ja tasapaksulle jne.)



Orkesterien PA-äänentoistossa kompressoreja
käytetään pitämään mikrofonista
tulevia ääniä suunnilleen vakiovoimakkuudella vaikka
mikrofonin etäisyys laulajan suusta saattaakin vaihdella
tuntuvasti (mikä muuten vaikuttaisi selvästi kaiuttimista
kuultavan äänen voimakkuuteen). Lisäksi
kompressoreja käytetään eräiden soittimien (mm.
rumpujen) äänen soundin muokkaamiseen haluttuun suuntaan
(esimerkiksi hitaammin vaimeneviksi, iskevämmiksi jne.).



Miten limitteri eroaa
kompressorista ?



Limitteri on periaatteessa sama laite kuin kompressori.
Käytännössä kompressoria kutsutaan limitteriksi
kun rajoitussuhde ylittää tietyn arvon, esim. 1:100.
Limitoidessa treshold arvo asetetaan ylemmäksi kuin
"normaalissa" kompressoinnissa, koska kaikki tämän tason
ylittävät signaalit leikataan limitoidessa pois.
Tämä vaatii, että attack ja release aika-arvot on
säädetty mahdollisimman lyhyiksi.



Limitoinnilla voidaan suojata PA-kaapit liian kovilta
signaaleilta, ja siten estää kaappien hajoamisen,
mikäli päätevahvistin ja kaapit ovat mitoitettu
keskenään oikein sekä limitterit on
säädetty oikein tätä systeemiä
silmällä pitäen.



On tärkeätä, että täydellä teholla
toimiva vahvistin ei ylitä omia toiminta-arvojaan ja siten
tuota hetkellisiä voimakkaita säröjä, jotka
voivat rikkoa kaapit (yleensä diskanttipään).



Jotta kompressoria voisi käyttää monipuolisesti,
siinä pitäisi olla ainakin treshold
(leikkaus/kompressointi- rajan asetus), ratio (kompressointi
suhde), attack (syttymisaika, eli miten nopeasti kompressointi
alkaa), release (miten kauan kompressointitaso säilyy
äänen loppumisen jälkeen) ja normaalit
tasonsäädöt ja LED-näyttö tasoille.
Myös hard/soft knee valitsin olisi hyvä, eikä
päälle pois kytkettävä automatiikkakaan haittaa
(jos sen voi myös kytkeä pois).



Miten
spektrianalysaattorin antamaa spektriä pitäisi tulkita
?



Audiomittauksissa oikea spektrintutkintatapa on logaritmisella
taajuuskaistalla varustettu spektrianalyysi. Tyypillinen
audiomittauksissa käytetty taajuusjako on, että
taajuuskaista on jaettu terssin levyisiin taajuuskaistoihin.
Tämä on oikea mittaustapa audiomittauksissa.



Normaalilla spektrianalysaattorilla "vaaleanpunainen kohina"
tuottaa "suoran" vasteen (niin suoran kuin kohina voi, koska kohina
ei koskaan näytä analysaattorilla täysin suoralta
viivalta, kohina on epästabiili signaali).



Monet digitaalianalysaattorit, jotka käyttävät
suoraa taajuusjakoa, antavat oletusarvoisesti tällaisesta
kohinasta tasaisesti laskevan vasteen. Suoran taajuusjaon
käyttö johtuu siitä, että se on
laskennallisesti helpompi kuin perinteinen vaikkapa terssijakoinen
spektrinäyttö.



Suoran taajuusjaon analysaattorissa valkoinen kohina tuottaisi
näytöllä suoran näköisen vasteen, se taas
on audiospektrianalysaattorilla katsottuna diskanttia kohti nouseva
vaste. Samaa mieltä on korva, valkoinen kohina on
diskanttivoittoista.



Mitä eroa on
häviöllisellä ja
häviöttömällä äänisignaalin
datakompressiolla ?



Datakompressiota (oik. bittivähennys) voi tehdä
kahdella tavalla: häviöttömästi ja
häviöllisesti.



Häviöttömässä
bittivähennyksessä bittivähennyksen
läpikäynyt (esim. digitoitu kuva-, teksti- tai
äänisignaali) informaatio on palautettavissa täysin
alkuperäiseksi. Bittivähennys toteutetaan siten,
että alkuperäisdatassa olevat pitkät ykkösten
ja nollien jonot korvataan lyhyillä koodeilla, jotka kertovat
"pakatun" datan dekooderille (purkulaite), kuinka monta nollaa tai
ykköstä alkuperäisdatan mainituissa jonoissa oli.
Lyhytkoodien perusteella dekooderi osaa sitten palauttaa
pitkät ykkös- ja nollajonot.
Häviöttömässä pakkauksessa
vähennetään bittejä lisäksi muuttamalla
datavirrassa taajimmin esiintyvät koodit (esim. pakattavassa
tekstidatassa yleisimmät esiintyvät kirjaimet ja
välilyönnit) mahdollisimman lyhyiksi (vähän
bittejä sisältäviksi). Kaikkein harvimmin
esiintyvät koodit (esim. x,y,z) lähetetään
pidempinä. Kannattaa huomioida, että
häviöttömässä pakkauksessa ei koskaan
voida taata, että pakattu data on lyhyempi kuin
alkuperäinen. Tämä johtuu siitä, että
pakkaaminen perustuu lähdesignaalin tilastollisiin
ominaisuuksiin, kuten esimerkiksi siihen, että yleisemmät
koodit esitetään lyhempinä ja harvinaisemmat koodit
pidempinä. Jos kaikki koodit ovat yhtä yleisiä,
keskiarvottavat nämä kaksi toisensa ja lopputulos on
vähintään yhtä pitkä kuin
alkuperäinen koodi, käytännössä
vähän pidempi. Yleisessä tapauksessa
äänidataa voidaan pakata jonkun verran
häviöttömästikin, mutta kovin suuriin
pakkaussuhteisiin ei ole näin mahdollista
päästä tyypillisellä äänidatalla.



Häviöllisessä koodauksessa esim.
äänisignaalin taajuussisältö (aaltomuotoa)
mallinnetaan "sieventämällä" digitoitua
äänidataa 1 - 10 millisekunnin lohkoina. Toistossa
dekooderilla ei ole tietoa alkuperäisen digitoidun
äänisignaalin muodosta, joten dekooderi voi vain
muodostaa äänisignaalista tallennusta edeltäneen
mallinnuksen. Riippuen mallinnuksen laadusta tuo mallitettu
signaali muistuttaa enemmän tai vähemmän
alkuperäistä äänisignaalia. Mitä tarkempi
malli (=enemmän dataa) ja parempi mallinnusmenetelmä on
käytössä, sitä tarkemmin mallitettu
äänisignaali muistuttaa alkuperäistä
äänisignaalia. Tämän tyyppistä
säästökoodausta käyttävät esimerkiksi
MiniDisc-nauhoitin ja tietokoneella soitettavat
MP3-äänitiedostot.



Miten
äänenpakkauksessa pakkaussuhde ja kbps arvo suhtautuvat
toisiinsa ?



CD-tavaraa koodattaessa pakkaussuhde ja kbps arvo ovat
periaatteessa sama asia. Jos toinen tiedetään, voidaan
toinen ratkaista. Alkuperäisen CD-soittimen äänen
datanopeus on 1411.2 kbit/s.



Miksi MP3 on parempi kuin ATRAC ja
MPEG Audio Layer 2 ?



MP3 (MPEG Layer 3) on kooderi, jossa on yhdistetty MPEG Layer
2-tyyppisen (DAB, DCC) alikaistakooderin ja ATRAC-tyyppisen
kosinimuunnoskooderin hyvät puolet, ilman mainittujen
koodereiden heikkouksia.



ATRAC voi tuottaa terävillä
katkoäänillä ns. esikaikuja, kun samassa
näytelohkossa on voimakasta ääni-impulssia
edeltävä hiljainen kohta. MPEG 3:ssa lohkojen koodaus on
"ikkunoitu" signaalimuutosten mukaan, ja tämä eliminoi
esikaiut.



Layer-2:ssa on puolestaan tasajakoinen (näytetaajuus/64)
alikaistajako, joka ei vastaa ihmisen kuulomekanismin "kriittisten
kaistojen" leveyttä. Tästä johtuen Layer 2-kooderi
"kuulee" (ja mallintaa) äänisignaalin eri tavalla kuin
ihminen.



MPEG-audiokoodauksessa kaikki layerit käyttävät
samaa suodatinpankkia, joka on 32-kaistainen tasavälinen
kosinimoduloitu ja kriittisesti desimoitu suodatinpankki
Layer-3:ssa suodatinpankin lähdöille (32 kpl)
tehdään lisäksi kosinimuunnos vaihtuvankokoisella
pituudella (12 tai 36 näytettä ja se on muiltakin
osiltaan edistyneempi ja laskennallisesti raskaampi kuin layerit 1
ja 2.



Samalla bittivähennyssuhteella toimiva mp3-kooderi ON
parempi kuin ATRAC-kooderi. Se, tuottaako esim. nopeudella 128
kbit/s stereoääntä koodaava MP33 edelleen yhtä
hyvän tai jopa paremman äänenlaadun kuin 292 kbit/s
nopeudella toimiva ATRAC, on jo toinen kysymys.



Ovatko vahvistimien tilaefektit
keinotekoisia vai luonnollisia ?



Vahvistimien tilaefektit ovat aina keinotekoisia. Niillä ei
ole mitään tekemistä äänitteen aidon
tilavaikutelman kanssa, vaan tulevat sen päälle toiseksi
tilaksi. Jos äänitteessä on ennestään
kaikua ja tilavaikutelmaa, niin toisen efektin lisääminen
päälle vaan sotkee äänikuvaa.



Tilaefektejä tehdessä aitoja tiloja on käytetty,
kun on rakennettu tila-algoritmeja. Muuten efekteillä ei ole
mitään tekemistä esikuviensa kanssa, varsinkin
kuluttajatason hintaisella tekniikalla toteutettuna joudutaan
käyttämään hyvin paljon yksinkertaistettuja
malleja tilan akustisista ominaisuuksista.



Miten toimivat
joissain pakettistereoissa olevat eri musiikkityylin kuunteluun
tehdyt asetukset ?



Osassa pakettistereoita ovat valmiit asetuksen eri
musiikkityyleille (klassinen, rock, jazz, klassinen) ovat
tyypillisesti laitteeseen ohjelmoituja valmiita taajuuskorjaimen
asetuksia, joilla kyseisen musiikkityylin musiikki
yritetään saada kuulostamaan kyseisen laitteen
yleensä vaatimattomilla kaiuttimilla paremmalle. Seuraavassa
lyhyet kuvaukset erään laitteen (Akai 500) eri
musiikkityylien taajuuskorjauksista:



    

  • Classic: Lievällä bassokorostuksella
pyritään saamaan bassoäänetkin kuuluviin
pienistä kaiuttimista.
    • 


  • Jazz: Korostetaan lievästi sekä bassoa että
diskanttia.
    • 


  • Rock: Voimakas basson ja diskantin korostus.
    • 


  • Pop: Vaimennetaan ylimpiä diskantteja ja alimpia
bassoja.
    • 




Miten joissain stereolaitteissa oleva
Wide stereo toiminta on toteutettu ?



Stereokuvan leventämiseen on muutamia erilaisia
menetelmiä. Perusideana on että vasemman ja oikean
kanavan välistä eroa kasvatetaan elektronisesti. Yksi
menetelmä on, että muodostetaan vasemman ja oikean
kanavan välinen erotussignaali, vahvistetaan sitä sopivan
verran ja summataan sitten sopivasti vasempaan sekä oikeaan
kanavaan. Yleensä tuota erotussignaalia pyritään
voimistamaan vain keskiäänissä ja diskanteissa kun
bassopuolella ei tuota suuntaa aistita niin helposti.
Hifi-lehdessä on joskus takavuosina julkaistu kytkentä
joka käyttää tämän tapaista
menetelmää ja se mahdollisti
säädettävän stereokuvan
kavennuksen/levityksen.



Toinen menetelmä mitä olen joskus nähnyt
käytettävän on ollut sellainen, että vasemman
kanavan signaalia on sopivasti suodatettu ja viivästetty ja
summattu sitten sopivan verran oikeaan kanavaan. Sama on tehty
myös toisin päin. Tällaiselle viritykselle vaikutti
ainakin yhden radionauhurin stereokuvan laajennuskytkentä joka
kohisi aika tosi voimakkaasti.



Helpoin ja halvin keino lienee tehdä nk. 180°
vaiheenkääntö toiselle kanavalle (yksinkertaisesti
invertoidaan toinen kanava esimerkiksi
kääntämällä + ja - johtimet toisessa
kaiuttimessa toisin päin). Koska stereosignaalissa olevat
vasemmalle ja oikealle kanavalle tulevat yhteiset signaalit ovat
nyt vastakkaisvaiheisia, niin ne vaikuttavat tulevan
epämääräisestä suunnasta joten monet
pitävät stereokuvaa "laajentuneena". Tuosta
vastakkaisvaiheisuudesta johtuen tietyt taajuudet (riippuu
kaiuttimien ja kuuntelijan sijoittelusta) kumoutuvat kokonaan pois
ja jotkut toiset taas korostuvat, joten värittynyttä
ääntä on tiedossa. Tätä tekniikkaa
käytetään joissain kannettavissa mankoissa.



Mistä löydän
tietoja äänityksissä käytetystä
stereomikrofonitekniikoista ?



Yleisesti mikkinauhoitustekniikoista löytyy tietoa
osoitteesta http://www.oade.com/tapers/faq-mic.html.










Äänilähteet



Mitä eroa on
normaaleilla ja HiFi-videoilla ?



Perusvideot toistavat ääntä C-kasettinauhuriin
verrattavalla tavalla paikallaan olevalla
äänipäällä, jonka ohi nauha kulkee.
Äänen laatu on hyvin kehno: ääni huojuu
voimakkaasti, taajuusvaste on surkea (yläraja n. 10..11 kHz)
ja kohinaetäisyys surkea (40 dB).



Noin vuonna -85 tuotiin markkinoille ensimmäiset nk.
Hifi-videot. Näissä videoissa on kuvarumpuun liitetty
kuvapäiden lisäksi äänipäät, jotka
kirjoittavat äänen nauhan magneettikerroksen syvempiin
osiin, joihin kuva ei mene. Ääni tallennetaan tänne
taajuusmoduloituna (analogisena edelleenkin) ja rankasti
kohinanvaimennettuna. Näillä menetelmillä saadaan
aikaan stereoääni, jossa ei ole huojuntaa
käytännössä lainkaan ja jonka taajuusvaste on
viivoitinsuora 20 kHz:iin asti. HiFi-äänen
kohinaetäisyys on parhaimmillaan yli 90 dB, mutta joissain
tilanteissa ääntä vaivaa pieni
kytkentäsärö (50 Hz taajuinen
häiriöpurske).



Ennen 80-luvun puolta väliä videon paikallaan olevan
äänipään ääniraita jaettiin kahteen
osaan, jolloin saatiin aikaiseksi ensimmäiset stereovideot.
Äänenlaatu kuitenkin meni entistä huonommaksi
huonontuneen kohinaetäisyyden takia. Tätä sitten
yritettiin korjata kohinanvaimentimilla vaihtelevalla
menestyksellä. Näitä stereonauhoja eikä
nauhureita ole juuri enää olemassa.



Voiko monoääntä
muuttaa mitenkään takaisin stereoksi ?



Jos alunperin stereoäänenä oleva
äänimateriaali on jossain vaiheessa muutettu moniksi, ei
sitä pysty enää millään palauttamaan
takaisin alkuperäiseksi stereoääneksi ainoastaan
tuosta yhdestä monoäänestä.
Monoäänessä on vähemmän informaatiota kuin
stereoäänessä, eikä kerran kadotettua
informaatiota sinne voi enää tyhjästä sinne
palauttaa.



Maailmalla on olemassa erilaisia pseudostereosysteemejä,
joilla on tarkoituksena muuttaa monoäänisignaali
enemmän stereoäänen kuuloiseksi. Näillä
tekniikoilla ei pystytä luomaan mitään kunnollista
stereokuvaa, vaan jotain epämääräistä
keinotekoista vähän sinne päin tilannetta.
Käytännössä siis pseudostereosysteemeillä
ei mitään järkevää
stereoääntä saa monosta tuotettua, mutta joskus
äänisignaali saattaa kuulostaa jossain suhteessa
paremmalle tällaisen käsittelyn jälkeen tai sitten
vielä huonommalle kuin alkuperäinen riippuen ihan
käytetystä menetelmästä, käsitellystä
äänimateriaalista ja kuinka paljon epäluonnollinen
stereokuva kuuntelijaa häiritsee.



Mikä on Nicam-ääni
?



NICAM-ääni on televisiolähetyksissä
käytetty digitaalinen
stereoäänijärjestelmä. Se otettiin
käyttöön Suomessa vuonna 1989. Nykyään
kaikissa Suomessa myytävissä Hifi-videoissa ja
stereotelevisioissa on NICAM-ääntä osaava viritin,
joten niillä voidaan vastaanottaa TV-ohjelmaa stereona.



Mitkä ovat
kasettinauhurin äänentoiston puutteet ja rajoitukset
?



C-kasettinauhurin ongelmia on suuri kasetin kohinataso,
mikä rajoittaa toiston dynamiikan tuonne noin 50-60 dB
tietämille riippuen kasetista ja kasettisoittimesta. Hiukan
parempiin suoritusarvoihin päästään jos
käytetään jotain
kohinanvaimennusjärjestelmää (esim. Dolby B).
Kasettinauhoitukseen syntyy aina huojuntaa, koska kasetin
liikkuminen nauhurissa ei aina tapahdu ihan tasaisesti.
Myöskään toistonopeus saattaa hiukan vaihdella
nauhurista toiseen.



C-kasettihan ei toista suurimmalla mahdollisella
äänitystasolla korkeita ääniä
vaimentumatta kuin jonnekin 5 kHz:iin asti. Vasta jollain -10..-20
dB:n tasolla taajuusvaste alkaa nousta vaimentumatta 12..16 kHz:n
kieppeille (hyvillä nauhureilla aina 20 kHz saakka).
Mittauspaperille voidaan hyvästä nauhurista toki saada 20
Hz - 20 kHz:n suora vaste, mutta silloin tallennuksen on
tapahduttava 10-15 dB maksimia (0dB) pienemmällä
magneettivuolla. Se taas tarkoittaa 10-15 dB huonompaa
häiriöetäisyyttä, sekä voimakasta
keskinäismodulaatiosäröä yli 5-6 kHz:n
taajuuksilla ja selviä interferenssivinkunoita yli 10 kHz:n
taajuuksilla.



Kasettinauhurin taajuustoistoon vaikuttaa kuinka hyvin
kasettinauhurin äänipäät on säädetty
kohdalleen, koska virheellisesti säädetty
äänipään asento aiheuttaa helposti korkeiden
äänien vaimenemista. Koska eri nauhureissa
äänipää saattaa olla säädetty hiukan
eri asentoon, taajuustoisto saattaa huonontua kun nauha
siirretään nauhurista toiseen.



C-kasettinauhoitus on herkkä vaurioitumaan
magneettikenttien (kaiuttimet, magnetoituneet
äänipäät) ja lämmön vaikutuksesta.
Kun kasettia käytetään usein, tahtoo se virua
(etenkin pitkät kasetit) ja korkeiden äänien toisto
huononee (varsinkin jos nauhurin toistopää on
vähänkään magneettinen).
Säilytyksessä nauhoitteiden korkeiden äänien
toisto niinikään huononee ja musiikki pyrkii hiljalleen
kopioitumaan kelalla olevan nauhan kerroksista toiseen.



Jos käytössä on laadukas dekki jossa Dolby C, on
äänenlaatu siedettävä. Edellyttäen
että dekkiä huolletaan ja puhdistetaan
säännöllisesti. Jo muutaman vuoden aktiivisen
kuuntelun jälkeen saa laitteen kuin laitteen viedä
ammattimaiseen huoltoon säädettäväksi ja
laitettavaksi. Lisäksi äänenlaatu on OK, vain jos
äänitetään ja kuunnellaan vain samalla
koneella. Samojen kasettien kuuntelu eri nauhureissa kunnolla ei
onnistu, koska eri nauhurit on aina säädetty hiukan eri
tavalla, mikä kostautuu hei äänenlaadussa (etenkin
korkeiden äänien toistoon vaikuttaa nauhurin
atsimuuttikulman säätö). Jos
äänitettäessä atsimuuttikulma on
vähänkin pielessä, kuulostaa äänite
huonolta missä tahansa muussa dekissä. Jos taas
säädätät sen kohdalleen, niin kaikki
aikaisemmin samalla dekillä äänitetyt kuulostavat
huonoilta.



Miksi jotkut
kasettinauhurimerkit kieltävät 120 minuutin kasettien
käyttämisen niissä ?



120 minuutin C-kasetin nauhan materiaali on ohuempaa kuin
normaalin standardikasetin (45-90 minuuttia). Koska tämä
nauha on standardia ohuempaa, niin kaikki kasettinauhurit
eivät sitä pysty kunnolla käsittelemään
(nauha tahtoo ruveta rypistymään tai virumaan).
Tyypillisenä ongelmana on, että nauhan epätasainen
kelautuminen ja vähitellen kelausongelmat ovat aiheuttaneet
jopa nauhan reunan kasaan menoa, mikä pilaa äänen
totaalisesti.



Kotikäytössä hyvälaatuisin laittein ei C120
nauha tuottane ongelmia, mutta siirrettävässä
laitteessa käyttöä sopii harkita parikin kertaa.



Miten kasettinauhurin
moottori saadaan pyörittämään kasettia
vakionopeudella ?



Kasetin nopeus pysyy vakiona, koska nauhan nopeutta
säätää äänipään
vieressä oleva kasettinauhurin moottorin vakionopeudella
pyörittämä akseli. Paremmissa kasettinauhureissa
moottorin nopeutta säädetään on
servopiirillä. Halvemmissa malleissa on moottorissa
itsessään keskipakosäädin.



Miksi vanhoja
äänikasetteja olisi hyvä kelailla kerran vuodessa
edestakaisin ?



Kysymys on läpikopioitumisesta nauhakerroksesta toiselle
tiiviisti pakatulla kelalla. Läpikopioitumisilmiö on
sellainen, että kelalla olevat nauhakerrokset magneettisesti
kopioituvat ajan kanssa viereisille kerroksille.



Mitä pidemmästä kasetista on kyse, sitä
ohuempaa on nauha ja päällekkäisten magnetoivien
kerrosten väli on hyvin pieni, jolloin läpikopioitumista
tapahtuu pidemmän ajan kuluessa, varsinkin jos nauhoja
säilytetään liian lämpimässä. Jos
nauhalla on pitkä hiljainen kohta ja sen keskellä
voimakas ääni, saattaa vanhalla nauhalla kuulua
"esikaiku" tai jälkikaiku pari sekuntia ennen tai jälkeen
alkuperäisen voimakkaan äänen.



Kelailu siirtää nauhakerroksia toistensa suhteen,
jolloin läpikopioitumisefekti kumoutuu tai ainakin
vähenee. Kun nauhan kelaa edestakaisin, eivät
peräkkäiset kerrokset osu aivan tarkalleen samalle
kohdalle, jolloin kopioituminen leviää laajemmalle
alueelle, eikä näitä esi- ja jälkikaikuja ole
niin helppo havaita.



Mikä on DCC-tallennin ?



DCC on Philipsin
kehittämä digitaalinen nauhoitusjärjestelmä
joka käyttää C-kasetin kokoista erikoisnauhaa.
Laitteiden mekaniikka perustuu C-kasettinauhurin tekniikkaan ja
erikoiseen luku/kirjoituspäähän jolla on mahdollista
tallettaa digitaalidataa usealle ohelle raidalle ja tarvittaessa
toistaa normaaleja C-kasetteja. Itse ääni talletetaan
nauhalle käyttäen PASC-säästökoodausta
joka on melkein identtinen MPEG-1 audio layer I:n kanssa.
PASC-koodaus tuottaa 384kbps datavirran, mikä tarkoittaa
että äänidatan pakkaussuhteeksi tulee noin 1:4.



DCC-formaatti on käytännössä kuollut, mutta
nauhoja saa vielä (1999). Kuinka kauan ja kuinka laajasti, ei
kukaan osaa vastata. DCC-nauha on tavallisen C-kasetin
levyistä krominauhaa, ei sen saatavuus ja valmistus ole
sinänsä ongelma. Kasettikuoret ovat vain muovivalua
eikä kasetissa ole muutenkaan mitään niin erikoista,
etteikö niitä valmistettaisi, koska vielä
kysyntää riittää. DCC-mankkoja ehdittiin
kuitenkin myymään vuosien aikana niin paljon, että
nauhoja vielä kannattaa valmistaa. BASF on lopettanut
DCC-nauhojen valmistuksen, mutta Philips tekee edelleen. Jos
Philipsin pitkä huoltotukipolitiikka pitää paikkansa
myös DCC-nauhureiden kanssa, niin DCC-nauhoja saa vielä
pitkän aikaa ainakin varaosahinnoilla.



Miten DCC:n tallennus toimii
?



DCC:ssä tallennettavan stereoäänidatan
bittinopeus on ensin 1,024 - 1,536 Mb/s (näytetaajuus 32,
44,1, 48 kHz). Sen jälkeen digitaalisuodin (qmf) pudottaa
bittinopeuden 32-osaan jakamalla datavirran 32 alikaistaan.
Suotimen perässä on PASC-kooderi, joka pakkaa
alikaistojen datan (tulobittivirran nopeudesta riippumatta) yhdeksi
0,384 Mb/s bittivirraksi. Kun äänidataan
lisätään 6 kb/s koodaustiedot (esikorjaus-,
näytetaajuustieto jne.) sisältävä apudatavirta,
kasvaa datavirran nopeus arvoon 0,39 Mb/s.



Seuraavaksi datavirralle tehdään Reed-Solomon
virhesuojakoodaus. Se kiihdyttää bittinopeuden 0,576
megabittiin sekunnissa. Sitten tulee koodisanojen 8-10-modulointi
(kanavakoodaus), jonka jälkeen bittinopeus on
enimmillään 0,768 kb sekunnissa. Lopuksi datavirta
sekvensoidaan kahdeksaksi osavirraksi, jotka tallennetaan omille
raidoilleen nopeudella 95,2 kb/s. 8-10-kanavakoodaus on sen verran
adaptiivinen (mukautuva), että bittivirran nopeus todellakin
vaihtelee äänisignaalin (lähinnä sen
taajuussisällön) mukaan, mutta vain muutamia
prosentteja.



Miten saan tehtyä
normaalista kasetista DCC-kasetin ?



Modifioidulle hyvälaatuiselle normaalikasetille on
mahdollista tallettaa DCC-nauhurilla digitaalisignaalia kunhan
kasettiin lisää DCC-nauhassa olevan tunnistusreiän.
Tämän modifikaation jälkeen sitten kasetin toimivuus
vaihtelee sen mukaan millaisia kasettinauhaa on käyttänyt
(saattaa toimia hyvin tai sitten huonommin).



Yksi mahdollisuus tehdä tuo tunnistusreikä on
käyttää tavallista leveää puuviilaa, jonka
kapeammalla, noin 5-7 milliä leveällä reunalla hiot
tarvittavat upotukset kasetin reunaan (katso mallia DCC-kasetista).
Reikien poraaminen ei ole hyvä asia, koska yksikin kasetin
sisään pääsevä muovinpala jumittaa koko
kasetin mekaniikan. On mahdotonta porata reikää niin,
että sisään ei menisi roskaa, ellei kasettia pura
porausta varten osiin. Viilaamisessakin kannattaa olla varovainen,
että muovirunko ei mene puhki ja että kaikki viilauksessa
syntyvä muovimoska puhalletaan pois tai vaikka imeä
pölynimuriin. Tunnistuskolojen tekoa voi yrittää
tehdä myös terävällä
askarteluveitsellä kaivertamalla.



Modifioidut kasetit toimivat vaihtelevalla menestyksellä
DCC-kasettina. Toimivuus on eri kaseteilla yksilöllistä.
Painohuopa ja kasetin rungon mekaniikka vaikuttavat paljon, ja
niissä on yksilöheittoja. Myös nauhurit ovat
yksilöitä. Kasettimonistamoiden käyttämät
hitsatturunkoiset kasetit, joihin on kelattu sisään
krominauhaa, ovat eräitä parhaiten toimivia kasetteja.
Kasettimonistamoista (esim. Kasettilinja) saa tilata
määrämittaan rungon sisään kelattua
kasettia.



Modifioitu C-kasetti ei vastaa oikeaa DCC-kasettia. Hyvin
toimiva yksilö toimii yleensä jatkossakin hyvin, huono
yksilö taas ei toimi kuin pätkien tai ei oikeastaan
lainkaan. Dropouteihin saa varautua hyvienkin C-DCC-kasettien
kanssa. Jos kokeilemallasi kasetilla on vanhaa
äänitettä, niin pyyhi se ensin pois tavallisella
nauhurilla, koska DCC-nauhuri ei pysty pyyhkimään
C-kasettiäänitystä.



Mikä on SCMS ?



SCMS on digitaalisissa äänentallennuslaitteissa
käytetty kopioinninestojärjestelmä. Kaikissa
laitteissa joissa on "consumer" digitaaliaudioliitäntä
pitäisi olla SCMS (Serial Copy Management System) -tuki.
Originaalista voi tehdä vain ensimmäisen polven
digitaalikopion. Jos kopiosta edelleen yritetään
tehdä kopio, vastaanottava laite kieltäytyy
vastaanottamasta dataa. Jotta kopiointirajoitus ei haittaisi
ammattikäytössä, niin ammattilaitteissa on
yleensä mahdollisuus valita välittääkö
laite tuosta suojauksesta ja millaiset se tallettaa
äänitteeseensä (saako tehdä kopioita vai
ei).



Minidisc



Mitä tarkoitetaan MiniDiscin
kanssa että ääni on lähes CD-laatua ?



MiniDisc-järjestelmä toimii siten, että
äänitettäessä äänisignaali muutetaan
ensin samanlaiseksi digitaaliseksi äänidataksi kuin
mitä CD-soittimessa käytetään. Koska
MiniDisc-levyn talletuskapasiteetti on paljon pienempi kuin
CD-levyn joudutaan äänisignaalista jotakin
tinkimään jotta ääntä saataisiin mahtumaan
kuitenkin sama minuuttimäärä kuin CD-levylle.
Äänisignaali koodataan käyttäen
säästökoodausta, joka perustuu siihen että
äänestä jätetään pois sellaisia osia
joita normaali korva ei pysty äänestä erottamaan
tavallisilla musiikkisignaaleilla. Koska äänestä
jätetään jotain pois ei ääni ole
enää yhtä hyvä kuin alkuperäinen ja
koodauksen synnyttämiä "virheitä" pystyy joissain
tilanteissa kuulemaan vaativilla äänisignaaleilla.



Miten MiniDisc soitin toimii ?



Äänitettäessä sisään tuleva
ääni muutetaan digitaaliseksi ja
säästökoodataan ATRAC algoritmilla jotta se mahtuisi
pienempään tilaan. Tämä tuloksena saatu
datavirta sitten talletetaan levylle vähän samaan tapaan
kuin CD-levylle paitsi että levy on monta kertaa kirjoitettava
magneettis-optinen levy.



MiniDisc-levyn tallennus ja luenta perustuu magnetoidun pinnan
polarisaatiokiertymän eli ns. Kerrin tai Faradayn
ilmiöön. Kirjoitettaessa levyn pinta kuumennetaan,
jolloin levyn kuumennettu osa menettää siellä
ennestään olevan magneettisuuden ja levyn toisella
puolella olevalla magneettipäällä sitten vain
tallennetaan samalla uutta tietoa kun levy on kuumana tarkalleen
oikeasta kohtaa. Kylmänä levy ei reagoi magnetismiin,
joten tallennettu tieto pysyy siellä luotettavasti. Koska
MiniDisc levy on monta kertaa kirjoitettava, voidaan sille
äänittää uudelleen monta kertaa tai levyn
sisältöä voi editoida.



Toistettaessa MD-soitin lukee levyltä dataa, tekee
äänidatalle säästökoodauksen purun ja
lähettää sen ulos D/A muuntimen kautta.



Lisätietoa minidiscin toiminnasta http://www.minidisc.org/.



Onko MiniDiscin äänenlaatu
niin kelvoton kuin jotkut puhuvat ?



MD:n äänenlaatu on ollut varsin hyvä jo
pitkään. Yleinen harhaluulo on se, että sen
ääni olisi kelvoton, sillä ensimmäisen polven
laitteissa se todella sitä oli. Nykylaitteissa lähes
kaikella musiikilla eroa alkuperäiseen on vaikea huomata.
MD:tä käytetään paljon ammattipuolella mm.
teattereissa efekteihin ja musiikkeihin, koska laite on
näppärä, edullinen ja riittävän
hyvä.



Mutta eroja CD:n ja MD:n välillä on, eikä
mitään kuuntelijoiden päässä syntyviä
tai muita mystisiä juttuja vaan ihan todellisia. Erot ovat
selviä, jos sattuu juuri sopivanlaista musiikkia. Esimerkiksi
tietyillä äänitteillä pelkkä sooloviulu
äänitettynä akustiikassa on hankala pala.
Diskantissa on pientä elämistä ja
epästabiilisuutta, ja se kuluu koko ajan. Samoin sopivasti
äänitetty flyygeli on vaikea, erityisesti vasaroiden
iskut.



Silti MD:tä voi suositella omaan
äänityskäyttöön sen halvan hinnan, levyjen
jo ihan kohtuullisen hinnan ja helpon käytettävyyden
takia. Äänenlaatuerot eivät
välttämättä tule koskaan kuuluville edes
klassisella musiikilla.



Jos meinaat käyttää MD-laitetta
liveäänityksiin, niin äänitystason
säätömahdollisuus äänitettäessä
on selvitettävä, koska se on
välttämätön ominaisuus tällaisessa
käytössä.



Miten
MiniDisc-järjestelmässä käytetty ATRAC-kodaus
toimii ja mitä ongelmia siinä on ?



MiniDiscin tapauksessa ATRAC koodaa useita samantasoisia
ääneksiä (taajuuskomponentteja)
sisältävän signaalin vaihtelevalla tarkkuudella.
Koodaustarkkuus on 20 Hz - 1 kHz kaistalla 30-40 dB ja
keskitaajuuksilla 40-50 dB. Äänitaajuusalueen
yläpäässä 15-20 kHz tarkkuus laskee 10-20
desibeliin. Itse äänisignaalin koodaus perustuu
kosinimuunnoskooderiin. Minidiscin tapauksessa ATRAC koodaa
CD-tasoisen äänisignaalin 292kbit/s nopeuksiseksi
"lähes CD-laatuiseksi" datavirraksi.



ATRAC voi tuottaa terävillä
katkoäänillä ns. esikaikuja, kun samassa
näytelohkossa on voimakasta ääni-impulssia
edeltävä hiljainen kohta. Lisäksi jotkin kriittiset
kuuntelijat sanovat havaitsevansa ATRAC-koodatun äänen
alakeskialueella jonkinlaista vääristymää.



Bittivähennysalgoritmina ATRAC:in puute on vasemman ja
oikean kanavan erillisyys. Tallennukseen käytössä
olevia bittejä ei toisin sanoen jaeta kanavakohtaisen tarpeen
mukaan. ATRAC versioita on uudempia ja vanhempia. Uudemmat
koodaukset ovat parempia kuin vanhemmat.



Levysoitin



Onko levysoittimissa ollut
käytössä erikokoisia neuloja ?



Neulakoko on ollut sama koko stereolevyaikakauden.
Monolevyillä käytettiin
pyöristyssäteeltään suurempaa neulaa.



Mistä edelleen saa
levysoittimen neuloja ?



Levysoittimien neulat alkavat olla harvinaisempaa tavaraa koska
levysoittimet ovat massamarkkinoilta väistynyttä tavaraa.
Levysoittimien neuloja saa edelleenkin hyvin varustetusta
hifiliikkeistä. Helsingissä asuvia on sfnet.harrastus.audio+video
uutisryhmässä kehotettu kääntymään
levysoitinneula-asioissa Ajan TV&Video Centeriin
(Isoroobertinkadulla) tai Kruunuradion puoleen.



Mistä
löydän tietoa levysoitinneulojen erilaisista
ominaisuuksista ?



Kanadalaisen Paul Guyn kunnioitusta herättävä,
seikkaperäinen selvitys äänirasioista 40-vuoden
kokemuksella kirjoitettuna, ja laajalla referenssilistalla
varustettuna löytyy osoitteesta http://ww2.altavista.com/cgi-bin/news?msg@[email protected].
Tähän kannattaa tutustua.



Miten säädän
levysoittimen äänivarren ?



Levysoittimen äänivartta varten on kaksi
keskeistä säätöä: äänivarren
paino ja sivuttaisvedon poisto. Äänivarren paino
kannattaa ensin kalibroida nollaan siten, että kun
säätö on nollassa, varsi pitäisi "kellua"
tasapainossa. Tämän jälkeen äänivarren
painon voi sitten säätää vaikkapa kahden
gramman kohdalle jos tarkempaa tietoa optimaalisesta painosta ei
ole. Levysoittimen neulapainoa 2g (tai oikeastaan 2p kuten se
aikoinaan merkittiin) pidettiin ainakin HiFi-levarille korkeimpana
hyväksyttävänä arvona entisaikaan. Suurempi
neulapaino ei ole hyväksi neulalle ja kuluttaa levyjäkin
tuntuvasti enemmän. Jopa puolet pienemmällä
neulapainolla voi kotisoittimessa pärjätä sopivan
neulan kanssa. Vanhoissa jukeboksilaitteissa
käytetään tyypillisesti tuntuvasti kotisoittimia
suurempia neulapainoja (esim. 4g), minkä seurauksena niiden
uranseurauskyky on parempi, mutta ne kuluttavat levyjä hyvin
paljon nopeammin kuin kotisoittimet.



Toinen tärkeä säätö on levysoittimessa
antiskating eli sivuttaisvedon poisto. Se asetetaan samaan lukemaan
kuin neulan paino.



Mitä eroa on MM- ja
MC-tyyppisillä äänirasioilla ?



MM-äänirasian nimi on lyhenne sanoista "moving
magnet". Kyseessä on äänirasiatyyppi, jossa on
kiinteästi paikallaan pysyvä kela ja levysoittimen neula
liikuttaa kelan sisällä olevaan magneettia levyn urien
mukaan.



MC-äänirasian nimi on taas lyhenne sanoista "moving
coil". Tässä äänirasiassa on paikallaan
pysyvä kiinteä magneetti ja levysoittimen neulaan
kytketty kela.



Suurimmat erot noiden äänirasiatyyppien
välillä on niiden antoimpedansseissa ja
antojännitteissä. Ne poikkeavat sen verran toisistaan,
että levysoittimille tehdyissä esivahvistimissa on
yleensä tätä kytkin millä voidaan
säätää esivahvistin oikeanlaiseksi
äänirasiatyyppiä varten. MC-asennossa
äänirasiavahvistimen jännitevahvistus on
tyypillisesti noin 20 desibeliä suurempi kuin MM-asennossa.
MC-esiasteen ottoimpedanssi on tyypillisesti luokka 100-1000 ohmia
kun taas MM-rasiaa käytettäessä esivahvistimen
impedanssi on tyypillisesti noin 47 kilo-ohmia.
Väärän äänirasiatyypin asennon
käyttäminen voi tilanteesta riippunen synnyttää
liian heikon äänne, vääristää
äänirasian taajuusvastetta selvästi tai
synnyttää huomattavaa säröä.



Esivahvistimen rasiatyypin valinta on parasta asettaa oikeaksi
sen kukaan mitä levysoittimen äänirasian
teknisissä tiedoissa sanotaan: MC-rasian tapauksessa
MC-asentoon ja MM- tai High-MC-rasiaa käytettäessä
taas MM-asentoon. Jos äänirasian tyyppiä ei pysty
järkevästi selvittämään, niin on parasta
kokeilla kumpaakin asentoa ja ruveta käyttämään
sitä, kumpi niistä kuulostaa paremmalle.










Äänitteet ja
äänittäminen



Mistä löydän
hyviä linkkejä äänitettyyn musiikkiin
?



Vakavampi musiikki:





Kevyempi musiikki:





Mitä masteroija tekee ?



Masteroijan tehtävänä on vain saattaa valmiiksi
editoitu nauha johonkin master-formaattiin, jotta siitä
voitaisiin monistaa kasetteja, LP-levyjä ja CD-levyjä.
Joskus saatetaan vielä masterointivaiheessa muokata audiota
esimerkiksi kompressoimalla ja ekvalisoimalla.



Miten ääntä
muokataan äänitteen tuotantovaiheessa ?



Akustista musiikkia äänitettäessä mikrofonin
ja nauhurin välillä ei ole tyypillisesti muuta kuin musta
johto ja mikrofonin esivahvistin. Harvassa ovat kuitenkin ne
tuottajat, jotka edes akustista musiikkia tuottaessaan malttaisivat
pysyä korjaimista kokonaan erossa.



Populaarimusiikissa ja tietokonemusiikissa äänimaailma
taas luodaan usein vasta tuotantovaiheessa, kun sekvensserien eri
äänilähteiden ulostulot ajetaan efektilaitteiden
kautta miksauspöytään jossa ne niputetaan valmiiksi
miksaukseksi. Tyypillisiä äänenmuokkauslaitteita
miksausvaihessa ovat kompressorit ja kaikulaitteet. Miksauksen
jälkeen masterointivaihessa koko miksausta saatetaan
vielä mahdollisesti kompressoida ja tehdä pientä
taajuuskorjausta.



Populaarimusiikin tuotantovaiheessa äänen tie joltain
syntikalta/samplerilta/akustiselta/ soittimelta/laulajalta suoraan
mikserin kautta monikanavaisen studiotallentimen (nauha tai
tietokoneen kiintolevyn) raidoille, joista se sitten
miksausvaiheessa yhdistetään stereosignaaliksi. Rummut
yleensä säädetään sillä tavalla,
että ne soisivat keskiarvollisesti tavallisissa
'kotistereoissa' 'parhaiten'. Kompressio tekee myös kummasti
terää, onhan noiden halpojen kotistereoiden
dynamiikkatoistokin yleensä juuri tuommoista suppeata ja
yla/alapaasta korostunutta. Kitarat ja tuommoiset
vedetään yleensä mikin kautta ja efektoidaan
erilaisilla yläharmonioita lisäävillä
vehkeillä ('pirteämpi soundi').



Laulu onkin sitten yksi hauskimmista osa-alueista, koska
sitä muokataan eniten. Markkinoilta löytyy hirveä
määrä erilaisia nk. "Automatic Pitch-Tuner"
-vehkeitä, jotka seuraavat laulajan ääntä ja
aktiivisesti korjaavat mahdolliset 'nuotin vierestä'
mokaukset. Samoin laulajan ääntä muokataan haluttuun
suuntaan sekä mikrofonivalinnoilla että mahdollisilla
efektilaitteilla.



Loppumiksauksessa erilaiset reverbit (tilavaikutelmat) ja kaiut
lisäävät omaa värinsä
äänikuvaan. Lopuksi koko touhu sitten vielä
kompressoidaan (soi paremmin autoradioissa ja kotistereoissa) ja
höystetään kaiken maailman finalizer/stereo
enchancer-vehkeilla, jotka siis 'piristävät' musiikkia
vielä lisää lisäämällä
äänen joukkoon erilaisia yläharmonioita ja tuomalla
ääneen lisää avoimuutta.
Raiskausmahdollisuuksia on loputtomasti. Massamarkkinat
määräävät. Ja nain siis tämän
päivän MTV-popin osalta.



Onko samanlaiset ominaisuudet
omaavilla mikrofoneilla paljon eroa ?



Kyllä, yhdelläkään mikillä ei ole
naulan suoraa vastetta. Jokainen mikki on vähänä
yksilö, erot tulevat kapselista, parhaimmissakin mikeissä
on aina pientä hajontaa. Sitä ei voi
säätää jostakin ruuvista suoraksi. Se,
mitä ne vaikuttavat ääneen on eri asia, koska
mikrofonin väritykset ääneen ovat pieniä ja
luonteeltaan "terveitä".



Kaksi eri merkkistä, saman kokoista mikkiä, joissa on
suorat vasteet, soivat paljon lähempänä toisiaan,
kuin kaksi erilaista kaiutinta, joissa on suorat vasteet.
Kaiuttimessa virhemekanismit ovat ratkaisevasti erilaisia kuin
mikrofoneissa.



Kun mikrofonilla äänitetään jossakin
tilassa, ääni muokkautuu paljon enemmän muista
syistä kuin mikrofonin 0,5 dB:n poikkeamista vasteessa.
Äänittäminen on aina kompromissien tekemistä
monen asian suhteen.



Millaisia kompromisseja
joudutaan äänittäessä tekemään
?



Äänitettäessä on melko mahdotonta saada
aikaan äänitettä, joka kuullostasi hyvälle
kaikilla äänentoistolaitteilla. Esimerkiksi
kotistereoissa hyvälle kuulostava klassisen musiikin
äänite voi kuullosta surkealle autostereoissa. Toisaalta
taas joku rankempi rockäänite saattaa kuulostaa tuolla
autossa jopa paremmalle kuin laadukkaista kotistereoista.



Tässä tullaan taas äänittämisen
syvimpään olemukseen. Muokatako soundia ja
käsitellä dynamiikkaa ym. siten, että
purkkistereokin toistaa levyn riittävän hyvin, vai olla
välittämättä kokonaan purkkistereoista. Moni
ns. käyttömusa käsitellään niin monella
tavalla koko levyntekoprosessin aikana, että "korkeasta
luonnonmukaisuudesta" ei kannata kapeassa mielessä
käsitettynä puhuakaan.



Autostereoita/paikallisradiota varten käsitelty soundi ei
kuulosta hyvältä paremmalla hifilaitteistolla siksi,
koska se laitteisto pääsee korkeampaan
luonnonmukaisuuteen kuin purkkistereo. Systeemi
välittää enemmän sitä, mitä on
äänitteessä, eikä luo itse kaikenlaista
hallitsematonta lisäväriä, kuten käy ketjussa
vaikkapa paikallisradio-halpa autostereo/halpastereopaketti. Siksi
rajusti lytätty äänite kuulostaa pahan kuuloiselta
hyvillä laitteilla, koska se on pahan kuuloinen.



Laajemmin käsitettynä korkea luonnonmukaisuus on juuri
tätä, koko ketju pyrkii siirtämään
äänitteessä olevan informaation ketjun toiseen
päähän kuuluville. Toinen järjestelmä
onnistuu tässä paremmin kuin toinen ja pakettistereo on
onnistu koskaan, eikä se yleensä siihen edes pyri.



Rock voidaan äänittää ja tuottaa myös
hyvin, jolloin se soi hyvin hyvällä systeemillä.
Voidaan jättää tekemättä tietyt
käsittelytemput, joilla ääni saadaan "paremmaksi"
purkkistereon läpi. Silloin ääni on vielä
hyvälaatuinen myös hyvillä laitteilla.



Mistä saan ostaa
musiikkia, jota ei ole kenotekoisesti muokattu matkalla
mikrofonista levylle ?



Erilaiset audiofiililevymerkit myyvät ilman prosessointia
äänitettyä klassisen musiinkin levyjä.
näissä levyissä äänitys on tyypillisesti
tehty parilla mikrofonilla, joiden äänittämä
ääni on suoraan viety digitaalinauhurille, jonka tulos on
sitten suoraan poltettu CD-levylle. Muun muassa Telarcilta ja
Chesky recordsilla (http://www.chesky.com/) on myös
tällaisia prosessoimattomia levyjä saatavana.



Vahvistetaanko
tuotantostudiossa joissain musiikkiäänitteissä
alimpia taajuuksia ?



Joissain tapauksissa vahvistetaan ihan tuottajan/artistin
makujen mukaan. Äänitteen tuottajan pitää (tai
ainakin pitäisi) hahmottaa äänitteen
kohderyhmä, eli mimmoisilla laitteilla tätä
äänitettä tullaan kuuntelemaan. Jos popmusiikkia
sisältävä CD-levy todennäköisesti
päätyy toistettavaksi halvalla radionauhurilla, niin
silloinhan kannattaa korostaa niitä taajuuksia joita tuo
mankka ei muuten hirveän hyvin pystyisi toistamaan.
Tällöin halvan mankan omistaja on tyytyväinen
äänen laatuun, mutta kultakorvahifistin kunnon laitteilla
bassot jumputtavat ja diskantit ovat räikeät. Klassisen
musiikin äänitteitä ei yleensä esikorostella,
koska niitä soitetaan yleensä kunnollisilla
laitteilla.



Mistä johtuu, että CD-levy
kuulostaa "kireämmälle" kuin LP-levy ?



CD-levyn mahdollinen kireä sointi on paljolti kiinni
siitä, miten levy on masteroitu. Maailmassa on paljon huonosti
masteroituja CD- ja LP-levyjä. Osittain tästä
syystähän monia alunperin 80-luvulla julkaistuja
CD-levyjä uudelleenmasteroidaan ja pannaan markkinoille
ehompina versioina (toinen syy on tietysti se, että näin
voidaan rahastaa samasta materiaalista kahteen kertaan).



Toinen syy soundilliseen eroon voi olla, että CD-levy
puhtaammalla toistollaan (parempi taajuustoisto, vähemmän
kohinaa) kuulostaa ääneltään
"steriilimmälle" kuin LP-levy, jossa on aina mukana jonkin
verran kohinaa ja tämän median muita rajoituksia.



Millaisella
menetelmällä voisin äänittää pienen
bändin demoäänitteen ?



Kaikki riippuu ihan siitä, mitä teillä on
käytettävissänne. Oletan nyt kokoonpanoksenne
suhteellisen normaalin laulaja, kitaristi, basisti,
kosketinsoittaja ja rumpali, mutta kaikki ohjeet kyllä
skaalautuvat.



Jos käytössä on vain stereosignaalia nauhoittava
nauhuri (DAT,minidisc,DCC tai normaali kasetti), niin oikeastaan
ainoaksi vaihtoehdoksi jää kertaäänitys
stereoparilla sopivalta etäisyydeltä. Erityisesti live
esityksessä yksinkertaisinta on ottaa stereokuva talteen
kahdelle raidalle parilla hyvällä
kondensaattorimikillä. Sopivaa mikrofoniparin sijoitusta
haettaessa kannattaa aloittaa siitä pisteestä, jossa
haluaisit itse esitystä kuunnella. (Oletettavasti
enemmän, kuin pari metriä kaiuttimista.) Tämän
ratkaisun suurin ongelma on esitystilan akustiikan vaikutus.
Mikrofonipari poimii huoneen aiheuttamat heijastukset ja
vääristymät. Tällä tavalla voi saada
kohtuullisen taltioinnin esim. kuorolaulusta jossain
konserttisalissa.



Huoneakustiikan vaikutuksista pääsee eroon
lähimikityksellä. Siis, omat mikrofonit (tai suora
linja-kytkentä) kaikille instrumenteille. Tämä
vaatii läjän mikrofoneja sekö sopivan
miksauspöydän. Näin myös
sähköisistä instrumenteista saadaan se yleisimmin
haluttu soundi. Rummut vaativat ison kasan mikrofoneja. Kaikkien
akustisten instrumenttien hyvä äänien eristys
toisistaan olisi tietysti hyvä asia, mutta kuitenkin
jonkinlainen tulos ihan yhdessäkin tilassa soitettuna, koska
sopivalla mikrofonien valinnalla ja sijoittelulla voidaan
äänen vuotamista naapurimikkiin hallita
kohtuullisesti.



Jos teillä on neliraitanauhuri on periaatteessa kaksi
vaihtoehtoa. Joko kertaäänitys stereoparilla sopivalta
etäisyydeltä tai ns. pingpong-äänitys.
Pingpongissa ensin äänitätte vaikkapa rumpalin,
basistin ja kosketinsoittajan yhdessä neljälle raidalle.
Rumpujen yksinkertaisin mikitys onnistuu niin, että yksi mikki
bassorummun viereen/sisälle (kumpi sitten kuulostaakaan
paremmalta) ja toinen kaksi kapulanmittaa virvelin
yläpuolelle. Jos haluaa, voi vielä laittaa yhden mikin
peltien yläpuolelle. Äänityksen jälkeen miksaat
rummut, basson ja koskettimet stereopariksi kahdelle raidalle. Nyt
sinulla onkin käytettävissäsi uudet kaksi
tyhjää raitaa, joille äänität
(yhdessä tai erikseen) kitaran ja laulajan.



Jos raitoja on enemmän voit äänittää
jokaisen soittimen omalle raidalleen ja tehdä miksauksen
kerralla. Tällöin voi varsinkin aloittelevan bändin
kyseessä ollessa olla fiksua tehdä homma niin, että
ensin äänittää koko bändin kerralla ja
sitten tähän päälle jokaisen soittimen
uudestaan erikseen. Näin soittajat saavat omilla kerroillaan
monitorointina sen mitä normaalistikin kuulevat.
Monitorointiääni kannattaa viedä soittajille
kuulokkeiden kautta. Kun jokainen instrumentti on
äänitetty omalle raidalleen, voidaan harrastaa sopivaa
kokeilua parhaan mahdollisen lopputuloksen aikaansaamiseksi.
Samasta lähdemateriaalista voi helposti tehdä muutaman
erilaisen miksauksen ja haluttaessa eri instrumenteille voi laittaa
lisäefektejä jälkikäteen. Miksauksessa ja
äänittämisessä hankalia asioita ovat rummut ja
basso, koska virheillä niissä helposti puurouttaa
soundin.



Yksi mahdollisuus on käyttää tallennukseen
PC:tä jolloin osa raidoista voi olla softa-raitoja.
Tallennuksen voi hoitaa yksinkertaisimmillaan 2 kanavaisella
äänikortilla, instrumentti kerrallaan. PC:llä
miksatun lopputuloksen voi sitten polttaa kätevästi
CD-R-asemalla valmiiksi audiolevyksi.



Voiko miksausta,
äänitystä ja muuta studioon liittyvää
opiskella jossain Suomessa ?



Koulutusta saa suomessa Taiteen ja Viestinnän
oppilaitoksissa medianomi-linjalla, Valo- ja
Äänisuunnittelun laitoksella Tampereella,
Sibeliusakatemiassa kurssimuotoisena ja on niillä joskus ollut
siellä äänittäjä-linjakin. Monissa
kansanopistoissa kaikenlaisia kursseja joissa tätä alaa
sivutaan. Ulkomaille ei välttämättä kannata
lähteä oppia hakemaan, koska suomessa opetus on
korkeatasoista ja paljon halvempaa kuin ulkomailla. Ulkomailla on
kirjavaa ja on vaikeaa saada luotettavaa tietoa oppilaitosten
tasosta.



Yksi mahdollisuus on ensin hakeutua jonkin ammattilaisen
"oppipojaksi" vaikka esim. oppisopimuskoulutuksen kautta. Kannattaa
aloittaa liveäänentoistosta koska sillä puolella
tällaisia työpaikkoja on enemmän tarjolla kuin
studiopuolella. Siellä oppii mainiosti
käytännön kautta perusasiat kuten akustiikka,
äänen käyttäytyminen jne.



Mikä äänitteen
kopiointi on laillista ja mikä ei ?



Tekijänoikeuslaki sanoo seuraavaa:






Valmistaminen yksityiseen käyttöön







   12 §. (24.3.1995/446) Julkistetusta teoksesta saa jokainen valmistaa




   muutaman kappaleen yksityistä käyttöään varten. Siten valmistettua




   kappaletta ei ole lupa käyttää muuhun tarkoitukseen.







   Kappaleen valmistamisen valmistuttajan yksityistä käyttöä varten saa




   myös antaa ulkopuolisen suoritettavaksi.







!  Mitä 2 momentissa säädetään, ei koske sävellysteoksen, elokuvateoksen,




!  käyttöesineen tai kuvanveistoksen kappaleen valmistamista eikä muun




!  taideteoksen jäljentämistä taiteellisin menetelmin.







   Tämän pykälän säännökset eivät koske tietokoneella luettavassa




   muodossa olevaa tietokoneohjelmaa eivätkä rakennusteoksen




   valmistamista.   




Yksityinen ei tarvitse lupaa omaan käyttöön
kopioimiseen kun teet kopiosi itse. Siinä vaiheessa, jos joku
alkaa palkkiota vastaan nikkaroimaan kopioita, puuha muuttuu
luvanvaraiseksi tai ilman lupaa tapahtuvana laittomaksi.



"Useilla yrityksillä, yhteisöillä ja
yksityishenkilöilläkin on vaihtelevia tarpeita valmistaa
esittelyvideoita, taustamusiikkinauhoja, yritysmultimediaa,
opetusvideoita jne.



Jos aiot kopioida valmiilta äänitteeltä, muista,
että äänitteiden kopioimiseen tarvitaan
oikeudenhaltijan lupa.



Tekijänoikeuslain mukaan äänitteiden kopioiminen
- eli uudelleenmekanisoiminen - edellyttää
äänitteellä esiintyvien taiteilijoiden,
äänitteen tuottajan ja äänitteelle tallennetun
sävelteoksen tekijän suostumusta..."

(Äänitemusiikin kopiointi esitystarkoituksiin, Gramex -95)



Teostolta ja Gramexilta on saatavissa esittäjien
yhteystietoja ja ne saattavat voida hoitaa koko homman.
Käytännössä voit saada tarvittavan luvan
Gramexin ja Teoston kautta. Luvat eivät ole mitään
mahdottoman kalliita, mutta kyllä helposti luvallinen kopio
tulee pari kertaa kalliimmaksi kuin alkuperäinen
äänite.



Yksityisellä kansalaisellakin on oikeus teettää
luvanvaraisesti esim. taustanauhoja vaikkapa
harrastetanssiryhmälleen tai -teatterilleen. Jos nauhaa
esitetään julkisesti, tarvitaan tähän oma
lupansa.



Gramexilla on webbisivut osoitteessa http://www.gramex.fi/ ja Teoston sivut
löytyvät osoitteesta http://www.teosto.fi/. Heidän
virkailijoilleen maksetaan siitä, että he neuvovat ja
lähettävät informaatiota tarvittaessa.










Häiriöt



Äänentoistossa kuuluu
säröä kun vahvistimen äänitysliittimiin on
kytkettynä nauhuri josta on kytketty virat pois
päältä. Missä vika ?



Useimmissa vahvistimissa nauhurianto on kytketty
ohjelmalähteeseen ilman puskuriastetta. Siksi siihen liitetty
laite voi vaikuttaa ääneen. Ongelma johtuu siitä,
että nauhuriantoon kytketyn laitteen ottopiiri muuttuu
kuormana epälineaariseksi, kun laitteen virta katkaistaan.
Varsinkin jos vahvistinta syöttävässä
äänilähteessä on suuri ulostulosignaalin taso
ja suuri lähtöimpedanssi, voi epälineaarisen oton
kuormitus kuulua särönä.



Yksi ratkaisu ongelmaan on pitää
nauhurilähtöön liitettyjä laitteita aina
päällä kun käyttää vahvistinta. Jos
vahvistimessa on äänityslähteen
säätö, niin kanttaa kytkeä se johonkin muuhun
kanavaan kuin mitä tällä hetkellä kuuntelee,
jolloin nauhurin ottoaste ei kuormita kuunneltavaa
äänilähdettä.



Tämäntyyppiset ongelmat voitaisiin
välttää hifilaitteiden paremmalla suunnitellulla.
Jos vahvistimessa olisi sisäänrakennettu puskuriaste joko
erottaa vahvistimen äänisääntulot ja
nauhoitusulostulot toisistaan. Useimmat valmistajat eivät
kuitenkaan tällaisia puskuriasteita käytä.
Nauhureiden sisääntulotkin on mahdollista suunnitella
niin suuri-impedanssisiksi ja lähdöt niin
pieni-impedanssisiksi että pienet epälineaarisuudet
eivät kuulu äänessä.



Vanha LP-levysoittimeni hurisee
häiritsevästi. Mistähän vika voisi
johtua?



Melkoisella todennäköisyydellä levysoittimesi
maadoituspiuha on kytkemättä vahvistimeen.
Levysoittimesta pitäisi tulla sitä varten johto ja
vahvistimessa olla tuota johtoa varten naparuuvi tai muu merkitty
paikka.



Miksi kaiuttimistani kuuluu
häiriöitä kun vien GSM-kännykkäni
stereoideni lähettyville ?



GSM-puhelin on radiolähetin joka lähettää
lähetteensä voimakkaina purskeina. Monet
elektroniikkalaitteet tahtovat ottaa tahattomasti vastaan erilaisia
radiolähetteitä, joten jos laite on lähellä
radiolähetintä, niin monista laitteista tahtoo kuulua
radio-ohjelmaa läpi. Etenkin kun useat kuluttaja-AV-laitteet
ovat radiohäiriösuojaukseltaan heikkolaatuisia.
GSM-puhelimen häiriöt ovat erittäin selväsi
havaittavia, koska GSM:n lähete on purskeittaista joka kuuluu
erittäin selvästi audiolaitteissa ja näkyy myös
selvästi TV:n/monitorin kuvassa.



Sinänsä häiriöitä aiheuttavassa
GSM-puhelimessa ei ole vikaa mikäli se nyt on kunnossa.
GSM-puhelimien pitää läpäistä tarkat
tekniset vaatimukset, jotka määrittelevät mitä
se saa lähettää ja miten. AV-laitteille ei ole
aikaisemmin ollut mitään yhtenäisiä
säännöksiä, kuinka paljon niiden
pitää sietää radiohäiriöitä.
Radiohäiriösuojaukseen ei ole yleensä kiinnitetty
näissä laitteissa paljon huomiota, koska kukaan
viranomainen tai markkinat ole vaatineet. Aikaisemmin kodeissa ei
ole yleensä ollut voimakkaita radiolähettimiä
näiden laitteiden läheisyydessä, joten aika harva on
kaivannut parempia suojauksia laitteisiin. Nykyisellään
sähkölaitteilta vaaditaan että ne
täyttävät EMC-määräykset jotka
määräävät laitteiden häiriöiden
tuottamisesta ja häiriösiedosta, joten tilanteen
pitäisi olla paranemaan päin uusilla laitteilla.
Kulutuselektroniikan laitteille vaadittava 1 .. 3 V/m
kenttävoimakkuuden sieto on aika vaatimaton, joten
häiriöiden välttämiseksi kannattaa
pitää kännykät vähän matkan
päässä audiolaitteistaan.



Mistä
radiohäiriöt yleensä pääsevät
hifilaitteisiin sisään ?



Yleensä kaikki sellaiset radiolähettimien
audiolaitteille aiheuttamista häiriöistä, jossa
voimakkuussäädöllä ei ole vaikutusta, johtuvat
siitä, että suurtaajuinen lähete siirtyy
kaiutinjohtoihin, josta se siirtyy
takaisinkytkentälenkkiä pitkin päätevahvistimen
differentiaaliasteeseen. Differentiaaliasteen lineaarinen
vahvistusalue on tyypillisesti vain +/-25 mV, joten vaikka otetaan
huomioon takaisinkytkentälenkin 10:1 tai 30:1 vaimennus, ei
kaiutinjohdoista tarvitse tulla kuin alle 1 Vrms suurtaajuista
signaalia, ennen kuin päätevahvistimen differentiaaliaste
yliohjautuu ja aiheuttaa siten kuuluvan häiriön.
Päätetransistorit ovat aivan liian hitaita, joten ne
eivät millään ehdi vaimentamaan näitä
suurtaajuisia häiriöitä.



Audiolaitteiden radiotaajuisista signaaleista johtuvia
häiriöitä on aina esiintynyt, mutta aikaisemmin ne
ovat yleensä aiheuttaneet
"selittämättömiä" oireita kuten äänen
karheutta jne.



GSM:n yleistymisen myötä nämä ongelmat ovat
vihdoin tulleet kaikkien tietoisuuteen, osittain siksi, että
radiolähetinten määrä on valtavasti kasvanut ja
osittain siksi, että pulssimuotoinen häiriö
vahvistuu vielä seuraavissa audioasteissa.



Tietysti oikein suunnitellussa audiolaitteessa
estetään asiattomien taajuuksien pääsy
järjestelmään, siten estäen audioasteiden
yliohjautumisen ja siten estäen audiotaajuisten
häiriöiden syntyminen.



Ne häiriöt, joihin jokin voimakkuussäädin
vaikuttaa voivat sitten olla peräisin laitteiden välisiin
välijohtoihin tai itse laitteisiin pääseviä
häiriöitä.



Miten voin suodattaa
audiolaitteista pois läheisen radiolähettimen aiheuttamia
häiriöitä ?



Hyvin paljon käytetty tapa vaimentaa
lähistöllä olevien (alle 100 m) 1-100 MHz
radiolähettimien häiriöt on kiertää
verkkojohto muutama metri sopivan ferriittirungon ympärille
mahdollisimman lähellä laitetta.



Myös häiriintyvät linjajohdot sekä
kaiutinjohdot kannattaa kiertää samalla ferriittirungon
ympärille.



Miten radiohäiriö
pääse audiolaitteisiin ?



Klassinen tapaus, jossa itse päätevahvistin sekoaa
radiolähetteestä (eli äänenvoimakkuuden
säädin ei vaikuta häiriön voimakkuuteen),
johtuu juuri kaiutinjohdoista ja niiden avulla etenevistä
häiriöistä. Pitkät, suojaamattomat
kaiutinjohdot ovat hyvä antenneja, etenkin matalimmilla
taajuuksilla (NMT 450 ja ARP 150 MHz), mutta toimivat vielä
kohtuullisen tehokkaasti antenneina myös korkeammilla
taajuuksilla. Oleellista yleensä ei niinkään ole
puhelimen etäisyys itse vahvistimesta vaan puhelimen
etäisyys kaiutinjohdoista ja itse kaiuttimista.



Kaikissa transistoripäätevahvistimissa on
takaisinkytkentä, jossa vahvistimen tuottamaa
ulostulosignaalia (kaiutinlähtöjen signaali vaimennuksen
jälkeen) verrataan vahvistimeen syötettyyn heikkoon
sisäänmenosignaaliin. Jos näissä on eroa,
muodostetaan korjaussignaali, joka muuttaa pääteasteeseen
ajettavaa signaalia vastakkaiseen suuntaan, jolloin vahvistimen
sisäinen vääristymä saadaan kumottua ja
ulostulosignaali on heikon sisäänmenosignaalin tarkka
moninkertainen kopio.



Radiohäiriöongelman poistamiseen on kaksi vaihtoehtoa,
joko estää radiosignaalin pääsy kokonaan
vahvistimeen tai jos se sinne on päässyt, ainakin
estää sen pääsy
takaisinkytkentälenkkiä pitkin herkkiin
sisääntuloasteisiin.



Radiosignaalin pääsyä vahvistimeen voi
estää kiertämällä kaiutinkaapeleita
muutaman kierroksen ferriittisydämen ympärille.
Tämä menetelmä alkaa jo Gsm-taajuuksilla
menettää tehoaan signaalin lyhyen aallonpituuden takia,
sillä signaali voi tunkeutua tuon suotimen ja kaiutinliittimen
väliin, jolloin ainoa todella tehokas paikka suotimelle on
vahvistimen piirikortilla (valmistajan olisi pitänyt huomioida
tämä jo vahvistinta suunnitellessaan).



Häiriön pääsyä
takaisinkytkentää pitkin esiasteisiin voidaan myös
estää suotimilla, mutta takaisinkytkentäsignaalin
sormeileminen erilaisilla suotimilla saattaa vaikuttaa vahvistimen
stabiiliuteen, joten sitä ei ihan kotikonstein kannata ruveta
kokeilemaan (väärillä kytkennöillä saa
helposti vahvistimen värähtelemään ja
hajoamaan).



Miten pääsen eroon
radiohäiriöistä audiolaitteissani ?



Radiohäiriöiden välttämiseksi kannattaa
pitää huolta, että käytettävät
laitteet ovat kunnolla häiriösuojattuja ja
liitäntäkaapelien suojaus on kunnossa (kunnon johdinta,
kunnon liittimet ja ei hapettuneita liitoksia). Lisäksi
kannattaa pitää riittävä etäisyys
radiolähettimen (GSM-puhelin) ja herkästi
häiriintyvien laitteiden välillä. Laitteeseen
tulevan radiosignaalin voimakkuus vaimenee todella paljon jos
lähettimen siirtää ihan vierestä laitteen
vierestä vaikka metrinkin päähän. Voimakkaissa
häiriötapauksissa voi yrittää auttaisiko
sopivan häiriösuodattimen asentaminen laitteiden
liitäntäjohtoihin tai laitteen sisälle
(ammattilaisen hommaa). Mitään varmaa aina toimivaa ja
helppoa menetelmää ei ole olemassa. Lisää
tietoa radiohäiriöiden torjumisesta löytyy
osoitteesta http://www.hut.fi/~then/mytexts/radiohairiot.html.



Paras menetelmä kaiutinkaapeleihin tulevien
radiohäiriöiden poistamiseksi on kiertää
kaiutinkaapeli muutaman kierroksen ferriittisauvan tai muun
ferriittisydämen ympärille aivan vahvistimen liittimen
vierestä. Tällä menetelmällä saa
yleensä matalampitaajuisia radiohäiriöitä
vaimennettua sen verran että ne eivät enää
häiritse. GSM-puhelimen häiriöihin tämä
menetelmä ei välttämättä ole tarpeeksi
tehokas niitä kokonaan poistamaan.



Jos pelkkä kaiutinkaapeleihin asetettu suodatus ei poista
ongelmaa niin kannattaa tarkistaa että häiriöt ei
pääse sisään laitteiden välisestä
muusta johdotuksesta. Kannattaa siis vaihtaa laitteiden
väliset johdot paremmin suojattuihin (kunnon kaapelia ja
metalliset liittimet). Voimakkaissa häiriötapauksissa jos
häiriö ei poistu vielä paremmilla kaapeleilla, voi
yrittää kietoa laitteiden välisiä kaapeleita
muutaman kierroksen ferriittisydämen ympärille.



Jos häiriöt eivät poistu kunnollisilla
kaapeleillakaan, niin kannattaa miettiä että josko omien
audiolaitteiden suojauksessa olisi puutteita. Vaihtamalla laitteet
parempilaatuisiin pääsee yleensä eroon monesta
muuten hankalasti torjuttavasta häiriöongelmasta.



Mitä voin tehdä kun
hifilaitteistoni häiriintyy läheisen
radioamatööriaseman lähetteistä ?



Käy ensiksi ilmoittamassa ongelmasta
radioamatööriasemaa operoivalle henkilölle, koska
hänellä on periaatteessa velvollisuus auttaa
häiriöongelman ratkaisemisessa. Eli voit mennä
reilusti kertomaan amatöörille ongelmastasi.
Todennäköisesti hän tuntee sen verran tekniikkaa,
että voi koettaa kanssasi hakea ongelmaan korjausta,
sillä hänenkin etunsa mukaista on tsekata että
laitteensa ovat kaikin puolin kunnossa, varsinkin kerrostalossa.
Moni häiriöongelma on poistettavissa tai rajoitettavissa
köyttämällä sopivia suotimia tai
ferriittitoroideja, joiden läpi laitteeseesi menevät
piuhat pujotetaan (esim. kaiutinpiuhat, välikaapelit ja
verkkojohtokin ehkä). Tämä on yksinkertainen ja
monesti hyvin toimiva ratkaisu. Toki kenttä voi olla niinkin
vahva, että se painaa suoraan laitteen muovikuorien läpi,
jolloin ulkoisilla suodattimilla häiriötä ei saa
pois.



Radioamatöörimääräykset sanovat
radiohäiriöistä seuraavaa:



10.4 Häiriötilanteissa tulee noudattaa seuraavia
sääntöjä:



    

  • a) Jos radioamatööriaseman lähetykset
aiheuttavat häiriöitä muulle radioviestinnälle
sen normaalilla kuuluvuus- tai näkyvyysalueella,
radioamatöörin tulee poistaa häiriö tai
rajoittaa sitä.
    • 


  • b) Jos häiriytyminen kuitenkin johtuu
häiriytyvän vastaanottimen teknisistä
ominaisuuksista, esimerkiksi puutteellisesta
häiriönsietokyvystä, vastaanottimen haltijan asiana
on poistaa häiriö.
    • 


  • c) Radioamatööri on kaikissa tapauksissa velvollinen
neuvottelemaan häiriytyvän vastaanottimen haltijan kanssa
häiriöiden poistamisesta tai rajoittamisesta ja
avustamaan tarvittavissa toimenpiteissä.
    • 


  • d) Jollei häiriö ole vähäinen,
Telehallintokeskus voi tehdä osapuolille ehdotuksen
toimenpiteistä, joilla voidaan poistaa häiriö tai
rajoittaa sen vaikutuksia. Elleivät osapuolet siitä
huolimatta voi sopia asiasta, Telehallintokeskus ratkaisee
asian.
    • 




Mistä johtuu että
vahvistimesta kuuluu räsähdys kun jääkaappi
menee päälle tai sammuu ?



Tällaiset räsähdykset audiolaitteissa ovat
tyypillisesti kipinähäiriöitä jota syntyy kun
virtoja kytketään tai katkaistaan perinteisillä
katkaisijoilla tai termostaateilla joissa ei ole mitään
häiriösuojausta kipinähäiriöitä
vastaan. Tyypillisiä tällaisia
häiriölähteitä ovat valokatkaisijat ja
jääkaapin termostaatti. Periaatteessa uusien
sähkölaitteiden ei pitäisi synnyttää
enää merkittävästi tällaisia
häiriöitä eikä olla kovin herkkiä niille,
mutta vanhemmat laitteet voivat kyllä synnyttää
merkittävästi tällaisia
häiriöitä.



Häiriön poistamiseksi kokeile ensiksi voitko
siirtää äänentoistolaitteet tai
häiritsevän laitteen toiseen pistorasiaan, mistä
häiriö ei pääse niin tehokkaasti
stereolaitteisiin. Seuraavaksi kannattaa tarkistaa että
käytetty kaapelit ovat kunnolla suojattuja, koska kaapelit
voivat myöskin kerätä häiriöitä.
Tarkista myöskin että järjestelmässäsi ei
ole maalenkkiongelmia, koska hurinan lisäksi ne yleensä
saavat aikaan että muutkin sähköverkon
häiriöt pääsevät tehokkaasti
äänentoistolaitteisiin. Jos kaikki muu on kunnossa, niin
kannattaa kokeilla auttaisiko seinäpistokkeen ja laitteen
väliin kytkettävä verkkohäiriösuodatin
poistamaan häiriöt. Häiriönpoistajan
asentamista voi koettaa joko laittaa joko hifilaitteiden
sähkönsyöttöön tai sitten
häiritsevän laitteen luokse (estää
häiriöiden pääsyn laitteesta
sähköverkkoon). Häiriösuodattimet maksavat
muutaman satasen.



Miksi stereolaitteistosta alkaa
kuulua hurinaa kun yhdistän tietokoneeni siihen ?



Ylivoimaisesti yleisin hurina aiheuttaja on maadoitusongelma.
Kun tietokone kytketään maadoitettuun pistorasiaan, niin
pistorasian maataso kytkeytyy äänikortin
ääniulostulon maanapaan. Tyypillisesti
yhteisantenniverkkoon yhdistetyn stereolaitteiston viritin taas
maadoittuu antennijohtonsa kautta yhteisantenniverkkoon maahan. Jos
laitteistoon on kytketty videonauhuri tai televisio niin nekin
maadoittuvat antennikaapelin kautta yhteisantenniverkon maahan.
Tyypillisessä tilanteessa sähköverkon maapotentiaali
ei ole tarkkaan sama kuin yhteisantenniverkon maataso
(tyypillisesti muutamien volttien eroja). Kun nämä kaksi
eri maadoitussysteemeissä olevaa laitetta kytketään
yhteen niin muodostuu laitteiden välisen audiojohdon yli
jännite. Koska normaali audiolaitteiden välikaapeli ei
ole tehty suurien virtojen kuljettajaksi, niin johto ei pysty
tasoittamaan laitteiden välistä jännite-eroa, vaan
se kuuluu järjestelmässä hurinana.



Ongelman ratkaisu on niin kutsutun "maa-erottimen" asentamisen
antennijohtoon. Ennen maaerottimen hankkimista voit vielä
helposti varmentaa vian ylläkuvatun kaltaiseksi, irrottamalla
kaikki antennijohdot pistorasiasta. Hurinan tulisi
tällöin kadota.



Toinen mahdollisuus tapa päästä eroon hurinasta
on audioerotusmuuntajan asentaminen hurinaa aiheuttavaan
audiokaapeliin (tyypillisesti tietokoneen ja vahvistimen
välinen).



Kun kytken maadoittamattoman PC-tietokoneeni
halpastereosarjaani niin stereoista kuuluu koko ajan hiljaista
hurinaa. Missä vika ?



Maadoittamattoman PC:n runkoon syntyy 110V vaihtojännite
joka siirtyy audiokaapelia pitkin stereoihin. Kun seteron
elektroniikka sitten "kelluu" tässä 110V
vaihtojännitteessä, niin se helposti rupeaa hurisemaan
jos elektroniikkaa ei ole kunnolla suojattu
häiriöitä vastaan. Ongelma ratkeaa jos PC
kytketään maadoitettuun pistorasiaa (suositeltu tapa) tai
stereo vaihdetaan paremmin suojattuun malliin.










Radio



Saanko kuunnella myös
muita kuin normaaleja yleisradiotaajuuksia ?



Kaikki radiolähetykset ovat tarkoitetut vastaanotettaviksi,
sanoo radiolaki. Niitä ei vaan saa käyttää
hyväksi, levittää tai merkata muistiin.



Miksi voimakkaan
radiolähettimen lähellä muut radiokanavat kuuluvat
huonosti ?



Yleensä maston lähellä, varsinkin ula-asemat
ovat, erittäin voimakkaita. Yleinen ongelma, että
paikallisradiot eivät kuulu voimakkaiden ula-lähettimien
läheisyydessä kunnolla, johtuu radion sisällä
tapahtuvasta ristimodulaatiosta. Tätä radion
elektroniikassa liian voimakkailla signaalitasoissa tapahtuva
ristimodulaatio tukkii koko aaltoalueen, eikä silloin
heikommat paikallisradiot kuulu suhinoiden tms. keskeltä.



Kunnon vastaanotin, joka estää hyvin ristimodulaatiot,
saa myös paikallisradiot kuulumaan tässäkin
tapauksessa, mutta normaalivastaanottimilla ei yleensä.



Miksi radion ääni on huonompi
kuin CD-levyn ?



Radiolähetyksessä on monia asioita, jotka huonontavat
äänenlaatua. Normaalin FM-radiolähetyksen
taajuuskaista rajoittuu yläpäässä 15 kHz
taajuuksiin, joten aivan korkeimmat diskantit eivät kuulu
radiosta. Käytetty stereokoodaus rajoittaa saavutettavaa
kanavaerottelua ja runsas määrä elektroniikkaa
signaalitiellä (modulaattoreita, demodulaattoreita jne.)
synnyttää helposti säröäkin.
Radiolähetys yleensä myöskin kohisee, koska ilmassa
on aina häiriöitä. Halvimpien radioiden
vastaanottopuoli on tehty halvalla, joten siitäkään
ei kunnon äänenlaatua voi saada mitenkään.
Paikallisradiot käyttävät pieniä
lähetystehoja ja käsittelevät ääntä
voimakkaasti (mm. dynamiikan supistaminen) mikä huonontaa
selvästi kuultavan äänen laatua.



Miten ääntä
muokataan radiolähetyksen lähetyspäässä
?



Yleensä lähetettävä ohjelma ainakin
paikallisradioissa ajetaan kompressori/limitterin ja
taajuuskorjaimen läpi.



Miksi paikallisradiot
muokkaavat ääntä voimakkaasti ?



Paikallisradioasemilla on käytössään vain
hyvin pienitehoisia FM-radiolähettimiä (tyypillisesti
parisataa wattia) verrattuna yleisradion lähettimiin (jopa
kymmeniä kilowatteja). Jotta paikallisradiokanavien
ääni ei peittyisi heikon vastaanottosignaalin kohinaan
paikallisradiot käyttävät signaalimuokkausta joka
saa niiden äänen kuulostamaan voimakkaammalle.
Tyypillisin signaalinmuokkaus on musiikin dynamiikan supistaminen.
Joskus signaalia käsitellään muutenkin halutun
aseman "soundin" aikaansaamiseksi (esimerkiksi yläbassojen
korostus saa musiikin kuulostamaan tukevammalla pienestä
matkaradiosta jolla tuollaista asemaa yleensä kuunnellaan).
Tämä signaalin käsittely parantaa kuunneltavuutta
esimerkiksi meluisassa ympäristössä (autokuuntelu),
mutta väristää signaalia sen verran, että ei
kyllä välttämättä voi enää puhua
mistään hifilaadun äänestä.



Miksi paikallisradioiden
ääni säröytyy ?



Koska paikallisradiot muokkaavat signaalia voimakkaasti
pyrkiäkseen mahdollisimman maksimaaliseen FM-modulaatioon,
niin silloin tällöin lähettimeen
pääsevä audiosignaali saattaa päästä
liian voimakkaaksi, jolloin lähettimen rajoitin rajoittaa
äänisignaalia jotta määräysten mukaista
maksimimodulaatiotasoa ei ylitettäisi. Rajoittimen toiminta
kuuluu signaalin säröytymisenä.



Toinen syy signaalin säröytymiseen saattaa olla
käytettävä vastaanotin. Vastaanottava radio ei
jostain syystä saata pystyä kunnolla
käsittelemään maksimaalisen modulaatiotason omaavaa
FM-signaali säröytymättä. Tästä
syystä paikallisradioääni saattaa kuulus
säröytyneenä joistain radioista vaikka se kuuluukin
ihan hyvin. Tällainen säröytymien saattaa saada
aikaan myös että automaattinen stereovastaanotto
kytkeytyy väliaikaisesti pois näiden säröjen
aikana (stereo merkkivalo saattaa vilkkua musiikin tahdissa).
Näissä radioissa joissa musiikki säröytyy
saattavat pienempää modulaatiotasoa
käyttävät Yleisradion lähetykset kuulua aivan
hyvin ilman ongelmia.



Miksi korkeiden
äänien toisto vaimenee autoradiossa mentäessä
kauemmaksi FM-radioasemasta ?



Kun vastaanotin menee kauemmaksi lähetysasemasta, niin
vastaanotettu signaalitaso heikkene, mikä aiheuttaa kohinan
määrän kasvamista. Suurin osa kohinasta on
korkealaatuista signaalia, joten jättämällä
pois korkeita taajuuksia saadaan äänessä olevaa
kohinaa huomattavasti vähäisemmäksi. Autoradioihin
on yleensä sisään rakennettu automatiikka joka
kytkee korkeiden taajuuksien suodatuksen päälle kun
radion vastaanottosignaalin taso heikkenee niin paljon että
radio muuten kohisisi liikaa ?



Voiko yhdellä antennilla
kuunnella hyvin sekä yleisradion lähetyksiä
että paikallisradioita ?



Tuo yhden antennin vaatimus aiheuttaa aika pahan
kompromissivaatimuksen, kahdella erillisellä antennilla
(pystypolarisoidulla paikallisradioita varten ja toinen
vaakapolaroitu Yleä varten) tilanne olisi paljon
optimaalisempi. Yleensä yleisradion lähetykset ovat
niitä reilusti voimakkaampia, joten enimmäkseen
paikallisradioita varten viritetty lähes pystyssä oleva
toimii yleensä kohtuullisesti myös yleisradion
lähetysten vastaanotossa, kun yleisradion lähetys on
riittävän voimakas.



Miten voin tehdä
yksinkertaisen antennin FM-radiolle paikallisradioiden kuuluvuuden
parantamiseksi ?



Jos haluat itse rakentaa yksinkertaisen antennin, ota
koaksiaalikaapelia ja kytke toiseen päähän kaksi
kytkentälangan tai sähköjohdon pätkää
pituudeltaan noin 72-74 cm, eli koko antennin pituus olisi noin
144-148 cm. Jos et omista juotinta, käytä
kiinnityksessä vaikka ruuviliitosrimaa.



Toinen piuha tulee keskijohtoon ja toinen vaippaan. Sitten
johdot vedetään koaksiaalista ulospäin 180 asteen
kulmaan toisiinsa nähden. Koaksiaalikaapelin olisi hyvä
lähteä 90 asteen kulmassa antennista ja jatkua
vähintään tuon 72-74 cm, ennen kuin
kääntyy antennin suuntaiseksi.








            |




            | 74cm




            |




            |__________koaksiaalikaapeli___________




            |




            |




            | 74cm




            |                                       




Jos et halua kasata viritelmää itse, niin katso josko
elektroniikkaliikkeestä/kodinkonemyymälästä/tavaratalosta
löytyisi valmis antenniratkaisu. Tyypillisesti nämä
valmiit antennit ovat malliltaan noin 1-2 cm leveä Y-johto
(tyypillisesti väriltään oranssi tai
kellertävä), jossa kaksi johdinta kulkee n.1 cm
etäisyydellä toisistaan. Tällaisen hintaluokka on
ostopaikasta riippuen 20-100mk.



Paikallisradioita kuunnellessa antenni on sijoitettava
pystysuoraan, koska paikallisasemat käyttävät ns.
pystypolarisaatiota. YLE:llä on käytössään
vaakapolarisaatio, jolle vaakasuuntainen antennin asennus olisi
edullisempi, mutta voimakkaat YLE:n asemat kuuluvat yleensä
ihan hyvin pystyantennillakin.



Parasta asennuspaikkaa voit kokeilla huoneessa vaikka
teippaamalla antennin ikkunaan. Voit kokeilla myös muita
paikkoja huoneessa, ja kokeilla missä kuuluu tarpeeksi hyvin.
Jos radio ei kuulu kunnolla sisällä olevalla antennilla,
vie ulos tarpeeksi korkealle. Jos viet sen ulos, suojaa liitoskohta
hyvin säältä ja katso, että antenni ai aiheuta
vaaraa ukonilmalla.



Jos ei ulkonakaan oikein tahdo löytyä kunnon paikkaa,
on sinun hankittava monielementtinen antenni ja suunnattava se
tärkeimpään (tai heikoimpaan) asemaan.



Toimiiko radio TV:n
antenniliittimessä ?



Radiovastaanottimen liittäminen TV:n antenninpistokkeeseen
ei ole kannattavaa, koska muilta kuin TV:n taajuusalueilta ei
antennirasia ja vahvistimet päästä signaalia
läpi. Jotta yhteisantenniverkosta olisi hyötyä
radion vastaanotossa, radio tulisi kytkeä tätä
varten olevaan omaan antenniliittimeensä. Tästä
liittimestä tulevat ulos nuo radion haluamat taajuudet.



Mikä on RDS ?



RDS (Radio Data System) on järjestelmä jossa
normaaliin FM-radion signaaliin saadaan lisättyä
digitaalista dataa jota RDS-ominaisuuksilla varustetut radiot
pystyvät ottamaan vastaan. RDS:n suurimmat edut ovat
autokäytössä että RDS-radio pystyy
automaattisesti vaihtamaan radion toiselle paremman kuuluvalle
kanavalle joka lähettää samaa ohjelmaa.
Kotikäytössä suurin hyöty RDS:stä on
että radio pystyy näyttämään ruudussa
kuunneltavan aseman nimen ja ohjelman tietoja joita kyseinen
radioasema lisää lähetteeseensä. Lisäksi
RDS-lähetteessä tulee mukana kellonaika radiolle.
Lisätietoa RDS-järjestelmästä löytyy
osoitteesta http://www.yle.fi/ylelab/faq/
ja http://www.yle.fi/jakelutekniikka/tv/radio/rds.htm.



Miten RDS-järjestelmää
voi hyödyntää radion kuuntelussa ?



RDS-ominaisuuksilla varustettu autoradio muuttelee kuuntelemasi
kanavan taajuutta automaattisesti aina kun se on tarpeen
kunnollisen kuuluvuuden aikaansaamiseksi. Eli autoradio valitsee
aina sen voimakkaimman aseman joka lähettää
sitä kuuntelemaasi ohjelmaa.



Toinen hyödyntämistapa on ohjelmatyypin haku. Voit
laittaa radion hakemaan esimerkiksi uutisia ja jos niitä
jossain on tulossa niin sinnehän se radio siirtyy.
Tämän toiminnon ongelmana on, että kaikki kanavat ei
sitä käytä ja jotkut lähettävä
vähän mitä sattuu RDS-tietoina (speksien vastaisesti
esimerkiksi tekstimainontaa).



Kolmas toiminto on NS. tiedotus-toiminto, eli jos se on
radiossasi päällä, siirtyy radiosi kanavalle jossa
annetaan esimerkiksi onnettomuudesta tiedote. Lisäksi
RDS-järjestelmää voidaan käyttää
GPS-systeemin tarkentajana jolloin sillä eliminoidaan
GPS-sateliitin signaaliin lisätty tahallinen paikkavirhe
(Yleisradiolla on maksullinen Fokus-palvelu tätä varten
ja sillä saavutetaan 10 metrin tai 2 metrin tarkkuus riippuen
tilatusta palvelusta).



Kummasta päästä
Yleisradion aikamerkin "piip"-äänessä kello on tasan
?



Yleisradion aikamerkki koostuu viidestä 100 ms ja
yhdestä 500 ms mittaisista 1 kHz siniaalto pulsseista.
Viimeisen pulssin nouseva reuna, siis alku, on ilmoitettu ajan
oikea hetki. Maantieteellisesti aikamerkki on määritelty
niin , kun se lähtee Espoon yleisradioaseman mastosta on
aikamerkki kohdallaan.



Mitkä radiokanavat
lähettävät Dolby Surround koodattua ohjelmaa
?



Helsingissä Radio City lähettää Dolby
Surround -koodattua ohjelmaa ja heillä on laitteisto
surround-koodauksen tekemiseen. Yle käyttää Dolby
Surround -koodaus aika ajoin erikseen ilmoitetuissa
radio-ohjelmissa. Muilla stereona lähettävillä
radiokanavilla saattaa tulla satunnaisesti surround-koodattua
materiaalia ulos, jos soitetussa äänitteessä on
surround-koodaus mukana (surround-miksatut CD-levyt ja joidenkin
mainosten soundtrackit).



Mikä on DAB-radio ja miten se
toimii ?



Digitaaliradio eli DAB (Digital Audio Broadcasting) on radion
uusi lähetysjärjestelmä, joka on kehitetty Euroopan
yleisradioliiton, EU:n ja eurooppalaisen teollisuuden
yhteistyönä EU:n Eureka 147-projektissa. DAB-radiossa
radio-ohjelmat lähetetään digitaalisessa muodossa
MUSICAM-koodauksella (MPEG Audio Layer 2) koodattuna
radiotietä pitkin. Lähetyspään elektroniikka
koodaa studiosta tulevan äänen MUSICAM-koodauksen
mukaiseksi bittivirraksi, jonka DAB-radio vastaanottaa ja muuttaa
takaisin ääneksi. MUSICAM koodaus on sama koodaus kuin
ISO-MPEG-11172-3 layer 2 koodaus.



Digitaalisen radioaallon kantamat ykkösten ja nollien jonot
voivat välittää toistensa lomassa useita
radio-ohjelmia yhtä aikaa. DAB-signaalin välityskyky
voidaan jakaa erilaisten ohjelmapalveluiden kesken. Esimerkiksi
klassinen musiikki tarvitsee enimmillään 256 kbit/s ja
puhe vain 64 kbit/s. Yhtäaikaisesti voidaan
lähettää esimerkiksi kuutta korkealaatuista
stereo-ohjelmaa tai jopa 18 puheohjelmaa.



DAB:n lähetystaajuuksien jaosta eri maiden kesken sovittiin
CEPT:n kokouksessa kesällä 1995. Suomen DAB-verkot
rakennetaan VHF3-alueelle (174-240 MHz, Tv-kanavat 5-13). ULA- ja
DAB-lähetyksiä lähetetään rinnakkain 10-15
vuotta, kunnes digitaaliradiot ovat riittävästi
yleistyneet.



Digitaalinen lähetysjärjestelmä antaa
mahdollisuuden liittää radio-ohjelmien oheen monenlaista
tietoa ohjelmista, kuten esiintyjien nimet tai laulujen sanat.
Lisäksi DAB-lähetteen mukana kulkee tietoa
lähettävästä radioasemasta,
ohjelmatyypistä sekä saatavilla olevista muista
ohjelmapalveluista.



Koska DAB:issa lähettimen signaali siirtää
informaation bitteinä, voi sen sisältö olla muutakin
kuin ääntä: dataa, tekstiä, kuvia. Kuvien ja
tekstien vastaanottamista varten on useissa tulevissa
DAB-vastaanottimissa näyttöruutu.



Digitaalisen radion koelähetykset alkoivat
pääkaupunkiseudulla vuonna 1994. Vuoden 1999
kesällä digitaalisen radioverkon (DAB-verkko) peitto on
40 prosenttia väestöstä



Lisätietoa aiheesta löytyy osoitteesta http://www.yle.fi/dab/ ja http://www.digita.fi/tv/radio/dab.htm.



Mitä tarvitaan
DAB-radiolähetysten vastaanottamiseen ?



Nykyisillä radiovastaanottimilla ei valitettavasti voida
kuunnella DAB-lähetyksiä, joten niiden kuuleminen
edellyttää aina uuden vastaanottimen hankintaa.
Tällä hetkellä (1999) nuo radiot maksavat vielä
useita tuhansia markkoja, mutta hinnat laskenevat huomattavasti
tekniikan yleistyessä ja markkinoiden kasvaessa.



DAB-vastaanottimen antenniksi soveltuu yleensä
vastaanottimen oma ns. piiska-antenni.



Mitä hyötyä
DAB-järjestelmästä on ja koska lähetykset
alkavat ?



Pelkistetysti voidaan sanoa, että DAB-tekniikka
mahdollistaa paremman äänen laadun sekä ohjelmien
määrän lisäämisen.



DAB-lähetykset koelähetykset on aloitettu vuonna 1998
ja niiden kuuluvuusaluetta laajennetaan voimakkaasti vuoden 1999
aikana. Koelähetykset lähetetään taajuudella
220 MHz eli nykyisellä tv-kanavalla 11.



Loppuvatko Ula-lähetykset
kokonaan digitaaliradion tulon myötä?



Tarkoituksena on korvata ajan kuluessa nykyiset
Ula-lähetykset DAB-lähetyksillä.
Ula-lähetyksiä tullaan lähettämään
rinnan digitaalisten lähetysten kanssa noin 10-20 vuotta,
kunnes DAB-vastaanottimet ovat riittävästi
yleistyneet.










Laitteiden testaus



Mikä on Hifi-laitteen
määritelmä ?



DIN45500 standardi määritteli mikä oli Hifiä
1960- ja 1970-luvuilla. Vastaava IEC:n standardi on IEC268.
Käytännössä nämä standardit
täyttävää laiteitta ei vielä
välttämättä nykypäivän hifialan
harrastaja kutsuisi hifilaitteeksi, vaan hän vaatisi
vielä paljon parempia suoritusarvoja mitä nuo standardit
vaativat.



Mitkä ovat luotettavien
kuuntelutestien perusvaatimukset ?



Perusvaatimus "erotesteihin" on se, että vertailtavien
laitteiden voimakkuuksien pitää olla tasattu
riittävän tarkasti, muuten kuunnellaan vain
tästä aiheutuvaa, ihan oikeasti kuuluvaa eroa.



Luotettavan testin pitää olla sokkotesti, siis
sellainen, jossa ei tiedetä mikä milloinkin soi.
Testikertojen määrä pitää olla
riittävän suuri, ettei saada tuloksia, jotka saataisiin
yhtä hyvin kolikkoa heittämällä. 10-20
testikerralla alkaa saada jo tuloksia joille voi tehdä
tilastollisia tarkasteluja.



Miten luotettava
AB-sokkokuuntelutestaus kannattaa järjestää
?



Rehellinen AB-sokkotesti vaatii jonkin verran
järjestelyä ja muutaman ihmisen. Ensiksi arvotaan rahaa
heittämällä arvottu kytkentäjärjestys.
Laitteiden vaihtajaksi pitää saada kaveri, joka ei anna
ilmeelläänkään merkkiä siitä, kumpi
on kytketty, on ainoa luotettava tapa tehdä sokkotesti.
Testauksessa tarvitaan vähintään parikymmentä
vaihtokertaa, jotta tuloksia voidaan analysoida tilastollisesti.
Tilastollisesta tarkastelusta nähdään helposti, onko
todellisia havaittavia eroja vai ei. Näin tehtynä
kuvitellut erot häviävät ja todelliset kuuluvat, jos
ovat kuuluakseen.



Nykyään pelkkää AB-testausta suositumpi tapa
on ABX-testaus, jossa kuuntelija voi kuunnella haluttaessa
sekä A- että B-laitetta vertailulaitteena ja itse
testaustilanteessa mittalaite arpoo satunnaisesti toisen laitteista
A ja B aina joka kerta kuunneltavaksi, Kuuntelija ei tiedä
mitenkään mitä kulloinkin testataan. Kun saadut
kuunteluvaikutelmat on saatu kirjattua, voidaan
mittauslaitteistostakin ottaa ulos tulokset mitä milloinkin on
kuunneltu.



Missä tahansa kuuntelutestissä on hyvin
tärkeää, että vertailtavien laitteiden
äänenvoimakkuuden on säädetty hyvin tarkalleen
samoiksi, koska muuten äänenvoimakkuuserot vaikuttavat
tuloksiin tuntuvasti. Vertailulaitteiden signaalitasot tulisi
vakavissa testeissä olla säädettynä 0.1 dB
tarkkuudella samoiksi.



Lisää tietoa aiheesta löytyy osoitteesta http://www.pcabx.com/getting_started.htm.



Miksi lehdissä
olevat audiolaitteiden testit eivät perustu pelkkiin
mittalaitteilla tehtyihin mittaustuloksiin ?



Pelkkiin mittauksiin luottaminen johtaa nopeasti 'ei
mitään eroa'-linjalle, koska monet nykypäivän
paremmat laitteet on suunniteltu mittavien ominaisuuksien mukaan
hyvin. Pelkkiin mittauksiin pohjauduttaessa pitäisi
tietää, että on varmasti mitattu tarpeeksi
äännelaatuun vaikuttavia asioita vahvistimesta.



Tässä asiassa on hyvä muistella historiaa ja
ottaa siitä oppia. Aikoinaan rakennettiin
'täydellisiä' transistorivahvistimia, joiden THD oli
todella pieni, silti ne kuulostivat huonolta. Monet pelkkiin
mittauksiin luottavat väittivät ettei niissä ollut
mitään vikaa. Kunnes eräs suomalainen keksi
TIM-särön ja sen mittaustavan. Edelleenkin voi(/on) olla
useita 'vikoja' joita ei vain osata mitata. Luullaan että
tiede tietää jo kaiken aiheesta, moinen luulo on
vaarallinen kehityksen kannalta.



Mittaamisessa kannattaa muistaa, että mitä mitataan ja
miten. Vaikka yhdellä taajuudella mitatussa THD-särö
olisikin kaikilla laitteilla pieni, niin THD vs. taajuus, THD vs.
teho ja IM-särön mittaustulokset voivat vaihdella
paljonkin laitteiden välillä. Muita suureita, joita
kannattaa mitata vahvistimissa ovat signaalin nousunopeus ja
vahvistimen antoimpedanssi (vaimennuskerroin).



Mitkä olisivat hyviä
testilevyjä audiolaitteiston testaamiseen ja
säätämiseen ?



Seuraavassa lista käyttökelpoisista testisignaaleita
sisältävistä levyistä:



    

  • Stephen Court
and Alan Parson's Sound Check 2 - erittäin hyvä
testilevy varsinkin PA-systeemien säätämiseen.
Sisältää terssikaistaiset kohinat ja useita
musiikkinäytteitä.
    • 


  • HIFI Test CD - Hifilehden vanha klassikko jossa
perustestisignaalit ja hyvät demonstraatiot erilaisista
mikrofonitekniikoista.
    • 


  • HIFI Surround Test CD - Hyvä testilevy
surround-järjestelmän virittämiseen.
Äänitteen musiikkipätkillä voi hyvin vertailla
kaiuttimien tilavaikutelmaa ja äänikuvaa. Kaistakohinat
ja kohinapanoroinnit auttavat surround-laitteiston
säätämisessä.
    • 


  • HIFI Test Effects - Perustestiäänet ja
ääniefektejä. Äänet normaalin CD-muodon
lisäksi CD-ROM-raidalla WAV-muodossa. Kätevä
tietokonelaitteiden testauksessa.
    • 


  • HIFI Autotestilevy - Sisältää
perustestisignaalien lisäksi terssikohinat
    • 


  • Test CD (Disky Communications Europe, TCDE 873802) - Toisinaan
halpahyllystä parilla kympillä löytyvä
testilevy, josta löytyy perustestisignaaleita. Ei erikoisen
hyvä, mutta hinnaltaan edullinen peruslevy.
    • 




Hifilehden testilevyjen eduiksi on laskettava hyvä laatu,
käyttökelpoinen valikoima testisignaaleita ja hyvä
suomenkielinen oheismateriaali. Hifi-lehden testilevyjä voi
tilata Hifi-lehden kautta.
Niiden hintaluokka on noin 20 euroa kappaleelta.



Hifilehden testilevyistä sekä Testi Cd että
surroud-testi-cd sopivat kaksikanavaisen järjestelmän
testaamiseen, sillä surroud-testi-cd on äänitetty
kaksikanavatekniikalla. Se toimii ihan hyvin kaksikanavaisena.
Surround-laitteiston omistajan kannattaa valita levyistä
uudempi surround-versio.



Surround-levyn signaalit samoin on suunniteltu
surround-systeemiä varten, joten erilaiset panoroinnit
eivät ole nopeudeltaan oikeita kuin surround-systeemin
läpi. Asia on merkitykseltään vähäinen,
mutta oikein tarkkakorvaisten on tämä hyvä
tietää. Esim. kohinapanorointi vasen-oikea-vasen ei etene
tasaisesti ja voimakkuudeltaan täsmällisenä
kaksikanavasysteemissä. Ero on pieni, mutta on kuitenkin
olemassa.



Mitkä olisivat
hyviä musiikkilevyjä laitteiston bassotoiston
testaamisessa ja subwooferin demoamisessa ?



Uutisryhmässä olleessa asiasta käydyssä
keskustelussa on suositeltu ainakin seuraavia levytyksiä ja
kappaleita (eivät missään erityisessä
järjestyksessä):



    

  • Rush/Mission (live "Show of hands")
    • 


  • Pink Floyd/Sorrow (live "Pulse")
    • 


  • Manowar/Master of the wind
    • 


  • Madonna Ray of Light - Frozen
    • 


  • Vangelis Conquest to Paradise - Raita 6
    • 


  • Dream Theater Awake - Raita 11
    • 


  • Organ Blaster by Michael Murray (Telarc) - Esim. Raita 11
    • 


  • William Orbit Strange Cargo 3 - Raita 2 (ei matalinta mutta
KOVAA)
    • 


  • "Lost Highway" soundtrack
    • 


  • "Twin Peaks" soundtrack
    • 


  • Massive Attack: Protection
    • 


  • Prodigy
    • 


  • Beastie Boys
    • 


  • Bomb The Bass
    • 


  • Toto - I will remember
    • 


  • Dire Straits - Iron Hand (vain parissa kohtaa erittäin
matalaa)
    • 


  • Vanessa Mae - Toccata & Fuga (alku ja keskivaiheilla)
    • 


  • Leningrad cowboys - Where's the moon now (keskivaiheilla se
jonkinsortin aluksen lähtö)
    • 


  • TELARC Great Fantasy Adventure (todella matalia efektejä
mukana elokuvamusiikin lisäksi)
    • 


  • BACH - WERKE - VERZEICNIS (bwv)
    • 


  • TELARC Stereo CD-80316
    • 


  • Lenni-Kalle Taipale - Nothing to Hide (raita 11)
    • 


  • Front Line Assembly - "Hard Wired" (matalaa jyminää
useammassakin biisissä)
    • 











Kuulon toiminta ja kuulosuojaus



Miten musikaaliset nuotit ja
äänen taajuus suhtautuvat toisiinsa ?



Kun äänen taajuus kaksinkertaistuu, äänen
korkeus nousee oktaavin. Vastaavasti vierekkäisten
sävelten väli on kahdestoista juuri kahdesta, jolloin
saadaan taulukko:






f1      f2      oktaaveja




==      ==      ======




440     440      0,000




440     466     0,083




440     494     0,167




440     523     0,250




440     554     0,333




440     587     0,417




440     622     0,500




440     659     0,583




440     698     0,667




440     740     0,750




440     784     0,833




440     831     0,917




440      880     1,000




440     932     1,083




440     988     1,167




440     1047    1,250




440     1109    1,333




440     1175    1,417




440     1245    1,500




440     1319    1,583




440     1397    1,667




440     1480    1,750




440     1568    1,833




440     1661    1,917




440     1760    2,000




Esiintyykö musiikissa
ultraääniä ?



Osa musiikki-instrumenteista tuottaa kuultavien äänien
lisäksi myös ultraäänialueelle ulottuvia
harmoniasia ääniä. Monilla soittimilla osa
äänienergiasta sijoittuu kuuloalueen yläpuolelle
esimerkiksi jousilla, vaskilla ja lyömäsoittimilla (mm.
pellit) ja vaimennetulla trumpetilla. Lisää tietoa
aiheesta löytyy osoitteesta http://www.cco.caltech.edu/~boyk/spectra/spectra.htm.



Se miten ultraäänet liittyvät kuuloalueella
tapahtuvaan havaitsemiseen ei ole aivan täysin
selvillä.



Pystyykö ihmiskorva
kuulemaan ultraääniä ?>



Yleisen käsityksen mukaan ihmiskorvan kuuloalue on noin
16Hz - 20 kHz. Käytännössä kuitenkin joissain
tilanteissa on mahdollista kuulla myös jonkin verran
matalampia ja korkeampia ääniä.



Selvästi tästä alueesta korkeampien
äänien kuulemisesta ei ole yhteneviä
tutkimustuloksia ovatko nämä kuultavissa suoraan tai
välillisesti. Seuraavassa muutamia toteamuksia aiheesta:



    

  • Oohashin tutkimuksen mukaan (AES:n julkaisu) yli 26 kHz
signaalin vaikutus voidaan todeta aivon alfa-EEG:n rytmissä ja
korkeataajuisen ärsykkeen jälkeen vaikutus
kestää jonkin aikaa. Varsinaista ultraäänen
kuulemista kuuntelija ei kuitenkaan suoraan havainnoinut, mutta
ultraäänen toistolla musiikin kanssa jotain eroa voi
siintyä. Lisää aiheesta: http://www.cco.caltech.edu/~boyk/spectra/spectra.htm
    • 


  • Äänen kuulemiseen saattaa vaikuttaa
ultraäänten intermodulaatioon, jonka erotustaajuus voi
sattua kuuloalueelle. Ei ole aivan selvää,
syntyvätkö tällaiset intermodulaatotulokset ilmassa
vai vasta ihmisen korvassa. Ilma toimii hyvin lineaarisesti kunnes
lähetystään äänennopeutta tai signaaleita
jotka ovat voimakkuudeltaan ilmanpaineen luokkaa.
    • 


  • Suunnattujen voimakkaiden ultraäänisignaalien
intermodulaatiotuloksien käyttämistä musiikin
toistoon tutkitaan. Lisätietoa tästä löytyy
esimerkiksi osoitteesta http://www.atcsd.com/HTML/hss.htm
    • 


  • Joidenkin luonnonkansojen edustajat (eivät ole mm.
altistuneet nykypäivän melulla) pystyvät kuulemaan
ääniä jopa 25 kHz taajuuksiin saakka.
    • 


  • Ultraäänet eivät välttämättä
muutu normaalilla tapaa korvassa kuultavaksi ääneksi,
mutta saatavat muuttua aistittavaksi ärsykkeiksi
kuuloluissa.
    • 


  • Joidenkin voimakkaita pulssittaisia ultraääniä
käyttävien laitteiden (mm. jotkin
etäisyysmittauslaitteet) synnyttämät signaalit on
kuultavissa korvin. Näiden laitteiden kanssa en tosin voi aina
sanoa kuullaanko tässä ultraääni vai laitteen
synnyttämä joku muu ääni.
    • 


  • Voimakkaita ultraääni voidaan käyttää
kidutusvälineenä.
    • 


  • Hifilehdistössä keskustellaan tällä
hetkellä, mitä vaikutusta uusilla
ultraääniäkin tallentavilla tallennusformaateilla on
äänentoistoon.
    • 




Miten kuulo muuttuu iän
mukana ?



Tyypillisesti teollistuneissa maissa elävien ihmisten
korkeiden äänien kuulo huononee iän mukaan johtuen
jatkuvasta melurasituksesta, jonka tämä tekniikan
täyttämä maailma saa aikaan. Tyypillisesti
tämä tulee esille sitä, että vanhana ei
enää kuule heinäsirkkojen siritystä eikä
diskanttiäänet kuullosta niin heleälle kuin
ennen.



Jos altistut kovin kovalle äänelle jatkuvasti, voit
saada vielä pahemman kuulovaurion, joissa joitain
taajuusalueita kuulosta puuttuu melkein kokonaan (yleensä
yläkeskiääniä). Näitä kuulovaurioita
tulee yleensä muusikoille ja äänekkäitä
työkoneita käyttäville. Kuulovaurionhan saa vaikka
murkkuikäisenä viettämällä pari minuuttia
konsertissa PA-kaiuttimen vieressä.



Millaisia
äänenvoimakkuuden eroja ihmiskuulo pystyy kuulemaan
?



Tyypillisesti ihmiskorva pystyy normaalioloissa erottamaan
helposti noin 2 dB äänenvoimakkuuden muutokset, mutta
tarkoissa olosuhteissa ja harjaantuneella kuulolla voi kuulla
tarkemminkin. Yleensä kuulon yhteydessä puhutaan ihmisen
anatomia tasolla 2dB eroista äänenvoimakkuuden
aistimisessa.



Toisaalta ihmisen kuulo havaitsee jopa 0,2-0,3 dB:n heitot
vasteessa, sopivalla taajuusalueella ja muodolla. Esimerkiksi loiva
pudotus diskantissa 0,5 dB:tä kohti 20 kHz:ä kuuluu.
Kaksi desibeliä on niin suuri heitto jollakin taajuusalueella
kuuluu rajusti ja muuttaa ääntä selvästi.



Harjaantuneella kuulolla voidaan jopa 0,2-0,3 dB erot tunnistaa
esimerkiksi kahden kuunneltavan lähteen voimakkuuserona.
Sitä ei suoraan osaa sanoa voimakkuuseroksi, mutta
tilastollisella otoksella "kumpi soi paremmin", voimakkaammin soiva
voittaa, vaikka siis olisi sama lähde. Tämä hyvin
tiukalla kuuntelusessiolla ja tällaiseen kuunteluun
karaistuneilla korvilla.



Mikä on tinnitus ?



Ensimmäinen merkki siitä, että kuulo on saanut
yliannostuksen melua, on korvien soiminen melualtistuksen
jälkeen. Monesti korvien soiminen kestää
kymmenistä minuuteista tunteihin, mutta se saattaa
jäädä myös pysyväksi. Vinkumisen sijasta
tinnutus voi olla rätinää, ininää,
sihinää, piippausta tai melkein mitä muuta tahansa
ääntä, joka ei jätä hetkeksikään
rauhaan. Tinnutus voi olla hyvin häiritsevä vaiva.
Tinnitukseen on olemassa paljon syitä, eikä sitä
pystytä oikein kunnolla parantamaan. Jos tinnitus alkaa
yllättävästi vaivaamaan, kannattaa ottaa yhteys
korvalääkäriin josko asialle olisi alkuvaiheessa
vielä jotain tehtävissä. Arviolta 500 000
suomalaista kärsii tinnituksesta ja arviolta 50 000
suomalaista kärsii todella häiritsevästä
tinnituksesta.



Tinnitus voi toisille syntyä helpostikin, jopa yksi
uudenvuodenpommi tai aseen laukaus korvan lähellä
riittää. Impulssiäänet ovat vaarallisempia kuin
jatkuva äänenpaine, sillä korvan suojamekanismi
alentaa kuuloherkkyyttä kun ympärillä
äänenpaine kasvaa.



Kuulonhuoltoliitto järjestää tiedostusta
tinnituksesta erilaisin teematapahtumin sekä kesäisin
rockfestarien yhteydessä. Lisätietoa tinnituksesta
löytyy Tinnitus FAQ:sta
osoitteesta http://www.cccd.edu/faq/tinnitus.html.
Suomalaisia tinnitus-linkkejä löytyy helpoimmin
osoitteesta http://altavista.mtv3.fi/
hakusanalla "tinnitus".



Miten kuulovaurio syntyy
?



Fyysinen kuulovaurio tuhoaa Cortin elimen aistinkarvasolujen
aistinkarvoja, jotka eivät uusiudu. Solut voivat tuhoutua
yhden ainoan liian voimakkaan paineaallon seurauksena.
Tällöin osa kuuloa on lopullisesti menetetty. Kuulovaurio
voi syntyä myös vähitellen jatkuvan melun
vaikutuksesta. Tämä ilmenee kuulokyvyn
heikkenemisenä.



Kuuloaistin fysiologinen melunsieto on yksilöllistä,
joten toisille ihmisille kuulovaurio tulee herkemmin kuin toisille.
Kuulovaurio iskee yleensä ensin ylemmille keskitaajuuksille
(2-6 kHz), joka on tärkeä puheen konsonanttien
ymmärtämisen kannalta. Omat korvat eivät kerro
milloin kuulovaurio on odotettavissa, eivätkä aina kun
kuulovaurio on tapahtunut ellei kuulovaurio ole sellainen,
että korvista alkaa kuulumaan jatkuvaa vinkunaa
(tinnitus).



Millä tavoin erilainen
melu vaikuttaa kuulon huononemiseen ?



Oleellisin asia ihmisen kuulon kannalta on hänen
kuuloaluellaan aistimiensa taajuuksien n. 20 - 20.000 Hz
äänenpaine = Nm / m2 yhden metrin päästä
mitattuna ( teoreettinen energia-arvo ). Asteikko on logaritminen
ja vertailuarvona on desibeli ( 0 - 120 dB ).



Yhden minuutin oleskelu 120 dB:n altistukselle millä
tahansa ed. mainitulla taajuusalueella voi vastata samaa rasitusta
kuulon kannalta kuin jollakin toisella ihmisellä hänen
koko elämänsä aikana saatua "meluannosta" juuri
tuosta logaritmisesta asteikosta johtuen !!! Pysyvän
kuulovaurion voi siis saada alle 60 sekunnin aikana riippuen
siitä miten suurelle äänenpaineelle altistuu.



Miten vältän
kuulovaurion syntymisen ?



Pidä korvat puhtaina ja vältä äkillisiä
paineenvaihteluita, varsinkin jos ne aiheuttavat kipua.
Vältä voimakasta ja pitkäkestoista melua. Jos olet
joutunut melun kohteeksi, niin anna korvien levätä
hiljaisuudessa. Jos sinun pitää oleskella
pitkään meluisassa paikassa (työkoneen melu,
voimakas musiikki) tai altistut hetkelliseen hyvin voimakkaaseen
meluun (ampuma-aseet, räjähdykset), niin käytä
kuulosuojaimia.



Mikä on korvalle
turvallinen äänentaso ?



Kuulovaurion syntyyn vaikuttavat äänen voimakkuus ja
kesto. Kuuloaistin fysiologinen melunsieto on
yksilöllistä. Turvallisen voimakkuuden ylärajana
pidetään 85 desibeliä. Sitä suuremmat
äänenpaineet ovat ennen pitkää vaarallisia.
Joidenkin kuulo saattaa kestää ilman ongelmia paljon
suurempiakin äänenpaineita ja herkkäkuuloisilla voi
tulla vaurioita pienemmilläkin äänenpaineilla. Omat
korvat eivät kerro milloin kuulovaurio on odotettavissa,
eivätkä aina edes kun kuulovaurio on tapahtunut.



Mitkä ovat
äänenvoimakkuuden turvallisuusrajat ?



Seuraavassa taulukossa on kerrottu aikaraja, jonka jälkeen
kuulovaurion riski on toistuvassa melualtistuksessa
todennäköinen:






Melutaso       Aika







 85 dB         8 h




 88 dB         4 h




91 dB         2 h




94 dB         1 h




97 dB        30 min




100 dB        15 min




103 dB         7 min




106 dB         3 min




109 dB       1,5 min




Tämän taulukon tiedot ovat peräisin
Kuulohuoltoliitto Ry:n kesällä 1997 jakamasta kortin
muodossa olevasta taulukoista. Kuulovauriotaulukossa olevat arvot
ovat nk. A-painotettuja, joissa on painotettu korvan herkintä
aluetta 1..6 kHz ja vaimennettu epäherkempää
aluetta. Esimerkiksi alle 50 Hz:n äänille A-painotuksen
vaimennus on jo kymmeniä desibelejä.



Yllä oleva taulukko osoittaa, miten paljon kyseistä
äänenpainetta täytyy kuunnella yhteen menoon
päivittäin pitkän aikaa, että kuulovaurion
todennäköisesti saa.



Toisin sanoen: 8 tuntia 85 dB(A):ssa ei aiheuta kertanauttimalla
kuulovauriota, mutta jos olet paikassa töissä 5
päivänä viikossa 40 viikkoa vuodessa, niin saat
kuulovaurion todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin.
Siksi tämmöisessä paikassa täytyy
käyttää kuulosuojaimia.



Hyvänä nyrkkisääntönä voi
pitää sitä, että jos musiikkinautinnon
jälkeen korvat humisevat tai vinkuvat, on ääni ollut
liian kovalla, koska kuultava vinkuna on kuolleiden kuulosolujen
viimeistä tuskanparkaisua.



Mitä vaaraa kuulolle
voi olla rockkonserteista ?



Noissa musiikkitapahtumissa käytetään niin
voimakkaita äänenpainetasoja, että ne toistuvana
melualtistuksena voivat aiheuttaa kuulovaurioita. Melu on erityisen
suuri lähellä äänentoistojärjestelmän
kaiuttimia, missä se voi olla kertakuulemalta kuulolle
vaaraksi.



Monesti tuo tolkuton äänenpaine johtuu sitä, kun
yhtyeet vääntävät omat kamat lavalla
täysille. Miksaajan on pakko lisätä volyymiä,
jotta lavalta tuleva mökä ei sotkisi kaiutinpatteriston
ääntä. Alalla on myös miksaajia, joiden oma
äänenvoimakkuusmieltymyksensä on paljon suurempi
kuin yleisölle terveellinen äänenpainetaso (muusikot
haluavat yleensä musiikin kovempaa kuin
keskivertoyleisö). Nykyään lähes jatkuva yli
100 dB äänenpainetaso kohtuullisella
etäisyydellä nimekkäästä
rockbändistä ei ole mitenkään tavatonta
(tämä tulos perustuu useisiin desibelimittarilla
tekemiini mittauksiin erilaisissa tapahtumissa). Yksi syy
tolkuttomaan luukutukseen on, että suuri volyymi
peittää sopivasti miksauksen ongelmia. Eihän
PA-miksaus voi ikinä olla levytyksen tasoista, mutta
yleisö ei sitä niin helposti huomaa jos luukutetaan
kovaa.



Ulkoilmatapahtumissa kannattaa pysyä riittävän
etäällä kaiutinpatterisoista, jotta
äänenpainetaso olisi korvalle edes jotenkin turvallinen.
Kaiuttimien melu on erityisen vaarallinen pienten lasten korville.
Tämän tästä näkee, että
ulkoilmatapahtumissa ja monissa muissa tilaisuuksissa
ennakkoluulottomina itseään pitävät vanhemmat
kantavat ja taluttavat pikkulapsiaan suoraan PA-laitteiden editse
konsertin kestäessä, jossa paikoin meteliä on
yleensä pitkästi toistasataa desibeliä. Aikuisten
kuulo tämän paremmin kestääkin kuulon
sopeutuessa voimakkaaseen, tasaiseen (transientit ovat
tässä suhteessa pahempia!) äänenpaineeseen,
mutta alle parivuotiaitten lasten voimakkaiden äänten
sietokyky ei ole vielä kehittynyt. Tällaisella tempulla
voi mahdollisen nuoren muusikonalun kuulo vaurioitua kertalaakista.
Kannattaa pitää pienimmät tulevaisuuden
potentiaaliset kultakorvat hieman etäämmällä
niistä mustista isoista laatikoista, joista kuuluu
ääntä sekä käyttää tarvittaessa
kuulosuojaimia.



Korvatulpat ovat hyvä varuste kuulon suojelemiseksi
vanhemmallekin musiikin ystävälle, jos on pakko
mennä aivan lavan eteen ja kaiuttimien lähelle tunnelman
vuoksi.



Miksi joissain konserteissa
musiikki tulee aivan ylettömän lujaa ja huonosti
miksattuna ?



Hyvän esimerkin huonosta kuulosta huomaa useissa
konserteissa siitä, että ne on miksattu ihan pieleen.
Miksaaja on aikojen kuluessa tuhonnut kuulonsa tuolta ylempien
keskiäänien alueelta, ja sen seurauksena soundit ovat
tavalliselle kuuntelijalle usein hyvin repivän kuuloisia.
Lisäksi tasot ovat monesti aivan liian kovalla



Joissain tapauksissa miksaaja ja soittajat yrittävät
peittää puutteitaan soittamalla musiikkia
ylettömän kovaa, jolloin pienet virheet eivät kuulu
sen ylettömän melun seasta.



Miksi korvalappustereoita
on väitetty merkittäväksi nuorten kuulovaurioiden
synnyttäjiksi ?



Kovalappustereoiden kuunteleminen saattaa muodostaa paha uhan
kuulolle, koska äänilähde on aivan korvan
vieressä ja kuuntelussa saatetaan käyttää
vaarallisen voimakkaita äänenvoimakkuuksia varsinkin
meluisassa ympäristössä. Kuulo on kaikkein herkin
ylemmille keskitaajuuksille, joita kuulokkeet toistavat kaiuttimia
paremmin. Kuuntelija pyrkii säätämää
äänenvoimakkuuden bassotoiston mukaan, ja
pikkukuulokkeiden huonoa bassotoistoa yritetään helposti
kompensoida liian suurella äänenvoimakkuudella.



Onko joku taajuusalue
kuulolle muita vaarallisempi ?



Korkeat äänet ovat vaarallisia, noin 3000 Hz
ylemmät taajuudet erityisesti. Yleensä tinnitus tuppaa
tulemaan noille korkeille taajuuksilla. Erityisesti kuulovaurio
tuossa 3 kHz tietämissä vaikuttaa puheen
ymmärtämistä.



Bassotaajuudet eivät ole kuulolle niin vaarallisia kuin
korkeat, koska ihmisen korvissa on luontaisia suojamekanismeja
voimakkaita bassoääniä vastaan, mutta tuollaiset
hyvät suojamekanismit puuttuvat korkeammilta taajuuksilta.



Minkälaiset korvatulpat
kannattaisi hankkia musiikin soittamiseen ja vaikkapa
konsertteihin?



Jos todella haluat suojata kuulosi ja joudut olemaan usein
voimakkaassa melussa, kannattaa harkita korvien mukaan tehtyjä
suojaimia. Korvien mukaan tehdyt suojaimet maksavat noin tonnin
luokkaa. Jos hiukan pienempi vaimennus riittää, niin
halvempana vaihtoehtona voi käyttää
HiFi-Ear-korvatulppia. Nämä useaan kertaan
käytettävät tulpat maksavat noin 25 euroa ja
niitä saa musiikkiliikkeistä.



Satunnaisempaan käyttöön voi
käyttää normaaleja kertakäyttöisiä
korvatulppia (Earit maksavat alle euron pari apteekissa), mutta
tällaisten tulppien läpi musiikin kuuntelu ei ole
enää mikään nautinto. Tavalliset korvatulppien
taajuustoisto ei ole mitenkään suora (mm. diskantit
yleensä häviävät tehokkaasti). Hiukan parempaan
äänenlaatuun ja käyttömukavuuteen
pääse esimerkiksi korvakittiä
käyttämällä (saa apteekista noin 6 euroa/pakkaus
OTOPLUG-nimellä, voi käyttää useamman
kerrankin).



Kuulovaurio noin yleensä ottaen saa ihmisen hankkimaan ne
korvatulpat, mitkä olisi pitänyt ostaa jo vuosi pari
sitten. Korvatulppien hinta on pieni hinta loppuelämän
rauhallisista yöunista.



Miten paljon kovatulpilla
voi vaimentaa ääntä ?



Tyypillisesti korvaan asennettavilla korvatulpilla
pystytään aikaansaamaan noin 12 dB luokkaa olevaa
vaimennusta meluun. Yli 20 dB vaimennus vaatii
kuppikuulosuojaimia.



Miksi
tanssiravintoloissa musiikki soi monesti niin kovaa että
jälkeenpäin korvissa soi ?



Monesti tanssiravintoloissa käytetty äänentaso on
liian korkea ollakseen turvallinen pidemmän päälle.
Yleensä tätä asiaa vielä pahentaa se, että
äänentoistolaitteet ovat huonoja tai ne on
säädetty väärin. Useimmiten DJ-wannabeet (tai
paikan omistajat) ruuvaavat oikein säädetyt
taajuuskorjaimet aivan päin mäntyä ja luukuttavat
minkä vehkeistä lähtee.



Suurin ongelma tanssiravintoloissa äänentoiston
kannalta on se, että hieman alkoholia nauttineet ihmiset
pulisevat uskomattoman kovalla äänellä.
Pelkästä ihmisten humalaisesta puheensorinasta voi
äänenpaineeksi tulla jopa 80-85 dB, joten musiikin
pitää soida vielä jonkin verran tätä
kovempaa kuuluakseen tuon melun läpi. Tämä ajaa
helposti 90 dB tai yli äänenpaineiden
käyttöön.










Palautetta tästä sivusta voi
lähettää 
palautekaavakkeella.




Takaisin hakemistoon










Tomi Engdahl <[email protected]>