Tässä ensimmäinen sfnet.harrastus.audio+video-uutisryhmästä (16 Apr 1998) poimittu huumoripala tässä kirjoittajan luvalla:
Kirjoittanut Samu Saurama
Autohifin asennus on täysin oma taiteenlajinsa, joka ei välttämättä ole kaikille äänentoiston harrastajille tuttu. Asentaja useimmiten käyttää kuljettajan istuinta alkuperin tarkoitettua hieman vähemmän ergonomisessa asennossa jalat kohti kattoa ja pää ja kädet jossain syvällä kojelaudan alapuolella. Suurella innolla hän ruuvaa jotain tukirautaa paikalleen, jottei vastahankittu uusi katseilta piiloon työnnettävä erikoispinnoituksella valittu laite pääsisi heilumaan. Yhtä suurella sinikkyydellä myös jarrupolkimen syrjä koittaa irroittaa asentajamme kuuloelintä.
Harrastajan autotallista löytyy kilpailusesongin ulkopuolella kulkupeli, joka muistuttaa lähinnä autohajottamon suosituinta varaosayksilöä. Yksikään osa ei ole vahingossakaan paikallaan vaan kahvat ja kojelaudan palaset täyttävät seinustat uhmaikäisen lelukaapin järjestelmällisyydellä.
Kojelauta on todennäköisesti se suurimman kirurgian osakseen saava osa laitteesta, joka alunperin oli helposti sisäpuoleltakin tunnistettava automalli. Hieman liian lähellä ikkuna oleva kojelauta siirretään vaivaa säästämättä vajaan tuuman keskemmälle tuomaan lisää tilaa kaiuttimelle. Uusia kiinnikkeitä rakentaessa kuluu niin aikaa kuin hermojakin, mutta kaikkien taiteen sääntöjen mukaan toimiminen on ehdottoman tärkeää. Ulkopuolisten autotallissa kävijöiden mielestä kojelauta näyttää kyllä saaneen isohkosta halkaisukirveestä ja sen jälkeen vielä metrisestä sorkkaraudasta, mutta tämä ei todellisuudessa pidä paikkaansa.
Ellei kojelautaan upotettaisi niinkin suurta määrää inspiraatiota, olisi mahdotonta saada "alkuperäisasennusta muistuttavasti" 7-tuumainen keskiääninen ja torvidiskantti upotettua kummallekin laidalle. Samaa originaali-teemaa noudattavat myös neonputkien ja sekä kaiuttimia että soitinta kuljettavien hissilaitteistojen asennukset.
On hyvin valitettavaa, että autovalmistajat eivät ole tulleet ajatelleeksi, kuinka suuri määrä johtoja kynnyslistojen alla tulee mahtua kuljettamaan. Fordin, Nissanin, Chryslerin ym. firmojen insinööreille ei jostain oudosta syytä ole vieläkään selvinnyt, että matkustamon molemmin puolin tulisi olla runsaasti tilaa muutamakymmenneliöisille virta- ja maajohdoille, sormenpaksuisille rca-letkuille ja vielä eksoottisen värisille kaiutinkaapeleille. Eksoottiset värit ovat hyvin tärkeitä sillä vaikka kaikki johdotukset piilotetaankin hyvin tarkkaan kaikkien näkyviltä, varastetaan autostereoita erittäin paljon. Varkaan työympäristöksi järjestelmällisesti ja tyylikkäästi rakennettu auto on paljon miellyttävämpi kuin ryöstäjä-abikoilla ja paukkulangalla väsätty versio. Olkoonkin, että johdot katkotaan sivuleikkureilla laitetta kuin laitetta poistettaessa - olivat piuhat sitten millaisia hyvänsä.
Autoharrastajissa on eräässä mielessä selkeästi hifisteille vastakohtainen ryhmä. Kilpa-autoilijat koittavat saada kisapelistään mahdollisimman kevyen. Keveys on selvä etu sillä painava auto tuntuu kulkevan muita kovempaa ainoastaan silloin kun se pitäisi pysäyttää tai kulkusuuntaa yritetään muutaa. Autohifistit vastaavasti liimaavat jokaiseen peltipintaan paksun lyijyvaahtolevyn, jotteivat nuo tunnetusti ohuet japanilaispellit resonoisi. Parikaan sataa kiloa lisämassaa vyötärölle ei ole mahdoton saavutus, mutta pieni laahus ei niin paljoa haittaa. [änenvaimennus ei kuitenkaan riitä parhaaseen äänenlaadulliseen tulokseen muualla kuin parkkipaikalla moottori sammuksissa.
Koska auto loppujen lopuksi suunnitellaan kuunneltavaksi paikallaan (tätä ei kyllä yksikään autohifisti suostu myöntämään) on sen ergonomiakin suunniteltava mahdollisimman viihdykkeelliseksi. Ratin keskiöstä poistetaan parkkipaikoilla tarpeettomat turvatyynyt ja tilalle tulee cd-soittimen kauko-ohjaus ja volume-säätö. Häikäisylippa on hyvä paikka tilaprosessorin ohjainpaneelille ja kun kerran lippa on palasina pöydällä niin tunnelmallinen valaistus syntyy lähes samalla urakalla.
Suurinkaan elektroniikkapelifanaatikko ei jaksa pelkillä merkki-piippauksia päästelevillä nappuloilla kovin pitkään leikkiä. Keskikonsolin vanhanaikainen kyynärnoja vaihtuu videoihin ja lämpötilan säätimiä hakiessaan satunnaisen vierailijan käsi osuu laserdisk-pyörittimen käyttönamiskoihin. Ellei lähikaupasta löydy sopivia autoleffoja niin harrastajajärjestöjen kautta voi tilata hyviä videodokumentteja muista hifi-autoista.
Jotain piti vielä mainita tuosta kaiutinpuolesta. Tavallisesti vain uutisia tai lauantai-iltapäivän toivottuja autossaan kuunteleva saattaa ihmetellä painotusta kahden alimman oktaavin ja äänialueen loppupään tuottamiseen tarkoitettujen osien välillä. Autohifissä hyvin suurelle määrälle bassoelementtejä ja niiden vahvistimia on olemassa selvä oikeutus. Yhdellä nelituumaisella ja nappidiskantilla per puoli pärjää niilläkin, koska korkeampia taajuuksia ei kuitenkaan jaksa kuunnella suurella voimakkuudella. Kappaleen ou-beibe-beibe-ou, uu-uu-beibe-uu, beibe-ou-uu-ou, beibe-beibe-uu -sisältö tulee tarpeettomankin selväksi ihan hiljaisella voimakkuudella. Harva autohifin ammattilainenkaan jaksaa beibeilyä kuunnella kovin pitkiä aikoja, joten keskialueella oleva laulu ym. on hyvä saada peitettyä jollain muulla taajuusalueella. Voimakkaat korkeat äänet tuntuvat ihan yhtä mukavilta kuin ruosteinen sukkapuikko korvakäytävässä. Ratkaisu pitää siis etsiä vastakkaisesta suunnasta.
Bassotaajuuksilla saadaan menoon mukavaa jyskettä, joten niiden käyttö ylemmän taajuuskaistan peittäjänä on suositeltavaa. Autossa on muutamia ihan fysikaalisia ongelmia bassotoiston tuottamiseksi. Pieneen tilan ei mahdu kovinkaan pitkää aaltoa (eli matalaa taajuutta) ja siksi bassotoiston luominen autoon on lähes mahdottomuus. Myös verhoilumateriaalien ääntä imevä vaikutus on suuri ja subwooferkoteloissa tapahtuva akustinen oikosulku vain pahentaa asiaa.
Mainituista ongelmista huolimatta kokeneet harrastajat ja alan ammattilaiset ovat todenneet jonkinasteisen bassotoiston luomisen autoonkin mahdolliseksi. Tarvittavaa laitemäärää on vaikea sanoa täsmällisesti, se kun on autokohtainenkin, mutta noin kottikärryllinen subwoofer-elementtejä ja niille jokunen kilowatti sähkötehoa on toimiva lähtökohta. Kolmikammioiset kaistanpäästökotelot ovat paljon parempi tapa pitää bassotoisto tarkkana ja erottelevana kuin joku yksinkertaisempi rakenne. Varmuuden vuoksi kammioita voi viritellä toisilleen vielä muutamalla ylimääräisellä refleksiputkella. Tällä yksinkertaisella toimenpiteellä varmistetaan, etteivät erilaiset matalia taajuuksia tuottavat soittimet kuulosta vahingossa toisistaan poikkeavilta.
Suomessa toimiva autohifin kattojärjestö FIASCO (Finnish In Automobile Seldom Configurated Operations) pitää yllä kilpailutoimintaa. Kilpailut ja uusi alkava kausi pitää harrastajan mielen virkeänä, pääsee taas rakentamaan kaiken parhaalla mahdollisella tavalla edelliselle kaudelle tehdyn täysin väärin rakennetun uusiksi. Joka vuosi rakentamiseen kuluu enemmän vaivaa, rahaa ja laitteita. Niin - ja tietysti tarvitaan vielä suurempi halkaisukirves ja pitempi sorkkarauta. Mielekkyys rakentamisessa kuitenkin on koska koko ajan tietää, että seuraavalle kisakaudelle voi rakentaa kaiken vielä paremmin.
The man in black - Samu/BTC