Seuraava Samu Sauraman humoristinen kirjoittelma sfnet.harrastus.audio+video uutisryhmästä (8 Apr 1998). Täällä kirjoittajan luvalla.
Tarkastelemme tässä lyhyesti musiikin kulkeutumista alkuperäisestä esitystilanteesta hifi-harrastajan olohuoneeseen. Hifisteille on yleisesti hyväksyttyä (ainakin muiden hifistien keskuudessa) unohtaa se kaikki tavaramäärä, joka tarvitaan äänitteen tekoon. Arvoisat taiteilijat työnnetään pienelle pari milliä paksulle kiekolle täysin muuttumattomina kuin kaksi kiloa tomaatteja kiloon ketsuppia. Tuloksena on se ehdottoman luonnollinen tallenne, joka tuo tarkasti musiikin kuuntelijan korviin. Jostain syystä kaikki ei-hifistit pitävät tallennetta vain kalpeana illuusiona elävästä esityksestä, mutta hehän eivät mitään ymmärrä muutenkaan.
Tämä ehdottoman luonnollinen tallenne on nykyään kovasti kantikas jono ykkösiä ja nollia. Tarkoittaa siis karkeasti ottaen, että musiikkia on ja musiikkia ei ole. Palikkakasana kulkevat sedät soittajat aloittavat reissunsa cd-soittimen da-muuntimesta, jossa musiikista ja ei-musiikista sopivasti rakentelemalla pinoja ja vähän pahimpia särmiä viilaillen muuttuu tuo epämusikaalinen digitaalisignaali auvoisen autuaaksi analogiavastaavaksi. Tästä on muusikoiden hyvä lähteä kulkemaan kohti kuuntelijan tarkoitusta varten olevia aistielimiä.
Soittimen takaosassa on pari sopivaa reikää, josta huonon kontaktin jälkeen äänimassa lipuu kaapelia pitkin toisen huonon kontaktin kautta etuvahvistimelle. Itseasiassa noita huonoja kontakteja on niin liittimen ja kaapelin välillä kuin kahden liittimenkin välillä, mutta niitä ei lasketa, koska ne ovat hopeatinalla juotettuja ja hopea on kallista ainetta eli sitä ei saa haukkua. Etuvahvistimessa muusikot toivotetaan tervetulleiksi puskuriasteella. Vähän sama asia kuin Linnanmäen puskuriautot, jotka törmäilevät holtittomasti toisiinsa vailla päätä, häntää ja rattia. Puskuriaste on kuitenkin tarpeellinen sillä muuten laitteesta toiseen siirtyminen tapahtuisi huonosti - suoraan siis.
Käytyään etuvahvistimessa ensin läpi kourallisen konkkia, vastuksia, operaatiovahvistimia ja muuta hyödyllistä alkaa muusikoilla olla tukka sekaisin ja housunpolvet hankaumilla. Varmuuden vuoksi kannattaa poiketa nauhuriliitäntään kytketyssä surround-prosessorissa, jossa voi hetken aikaa leikkiä tietokoneohjelmaa ja tulla vatkatuksi dsp-yksikössä. Me kaikkihan tiedämme, miten hyvin ja täsmällisesti tietokoneet toimivat. Tietokone on siinä suhteessa loistava laite musiikin käsittelyyn, että se ei tee signaalille mitään ylimääräistä. Aivan kuten sellon kuljettaminen hinausköyden päässä auton perässä ei tee sellolle mitään ylimääräistä, soitin saattaa olla vielä täysin tunnistettavassa kunnossa matkan päätteeksi - tai sitten ei.
Palattuaan turvallisesti ja kunnossa etuvahvistimeen sedät soittajat saavat vielä varmistuksena hyvä hiertämisen volume-potikassa siihen, mitä heidän kampauksistaan on jäljellä. Tämän tuiki tärkeän säätämisen jälkeen musiikki on juuri oikealla voimakkuudella ja voi jatkua letkussa kohti seuraavaa ihastuttavaa mustaa laatikkoa. Aktiivisessa subwoofersuotimessa tarttuvat äidin kutoman villapaidan helmat puolijohteiden särmiin ja kondensaattoreista purkautuvat jännitteet nostavat mukavasti nyt lakattomat ja vauhdikkaasti muotoillut hiukset paremmin pystyyn. Satunnainen trimmeri vielä varmistaa silmien ja luonteen kierouden ennen helvetinkoneesta ulospääsyä.
Mustat laatikot ovat hieno asia ja mitä enemmän niitä lelulaatikossa on, sitä vakuuttavampi hifisti on omiensa piirissä. Ei-hifisteille laitteiden määrä on taas enemmänkin suoraan verrannollinen siihen, kuinka tarpeellista olisi saada harrastajalle ammattiapua. Parhaassa tapauksessa hifistimme, olkoon hänen nimensä vaikka Aatos Särönen, pistää painavimmat laitteet keskelle lattiaa kun eivät enää telineeseen mahdu. Laajahkon takapuolen kokoiset jäähdytysrivat ja 80-luvun matkapuhelinta muistuttavat kantokahvat ovat kuulemma myös tyylikkäitä ja niitä ei sovi piilottaa katseilta.
Päätevahvistin on muusikoiden onneksi viimeinen musta peltirasia, jonka läpi heidän elonsa kulkee. Kengänkärjet ruvella ja housut kesken- ja ylimenosäröistä puolitangossa sopii astella ylpeänä ulos laitteistosta. Tämän rumban jälkeen on rytmihäiriö varma, mutta riepotus loppu.
Jaa riepotus loppu, onhan tuossa vielä yksi turistikohde käymättä läpi. Todellinen lysti on vasta se kun nuhjaantunut orkesterimme sullotaan korkeajännitteellä kaiuttimen sisälle. Infernon vastaanottokomiteana on jakosuodin ja jos kondensaattori tuntuukin jo tavalliselta Stockan Hullujen Päivien ryysikseltä kuudelta iltapäivällä niin seuraavana sopivasti odottava kela on kuin huvipuiston pahin kieputin pikakelauksella taaksepäin. No nyt, nyt pääsee edustusjoukkomme, muusikoiden kerma, eteeristen huokausten kehrääjät, ulos julistamaan ilosanomaa. Pahvikartion potkimana kuulostavat eteeriset huokaukset happamilta röyhtäyksiltä ja ilosanoma veromätkyiltä. Mutta toisto on luonnollinen, kuten hifilaitteistossa kuuluukin.
Ja kehtaavatkin vielä ei-hifistit väittää konsertteja hintansa arvoisiksi, ovat usein cd-levyäkin kalliimpia. Eivät vain osaa arvostaa sitä nyanssien rikkautta, joka hyvällä laitteistolla on kuuntelijalle tarjolla.
The man in black - Samu/BTC